25.9.2014

Päivän asu ja Cloettan syksyn uutuusherkkuja

Kaivoin eräs päivä esiin keväällä Berliinin Primarkista hankkimani söpön My Little Pony -paidan. Puin sen kanssa pillifarkut, jalkaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna nahkanilkkurit, ja ulos lähtiessäni vielä villakangastakin. Asukuvista kiitos Maijalle!

mylittlepony1 acne pistols

Olen ihan ponisymppaaja, ja symppaajien symppaaja. Minusta kaikkien pitää saada tykätä mistä haluavat, kunhan eivät satuta muita. Minä en (enää) arvostele tai tuomitse, olen iloinen siitä, että tuo joku on löytänyt jotakin, joka tekee hänet iloiseksi. Sen sijaan olen törmännyt ihmisiin, joiden mielestä aikuisten ihmisten pitäisi olla kiinnostuneita ihan muista asioista kuin söpöistä piirretyistä. Esimerkiksi vaikka vähän vähemmän söpöistä piirretyistä. Tai ei piirretyistä lainkaan. -.-

Kun sitten taas puhutaan lastenhankinnasta, omakotitalosta ja kultaisesta noutajasta, moni on sitä mieltä, että kukin tehkööt niinkuin parhaakseen näkee, eikä ole muiden asia arvostella niitä elämänvalintoja suuntaan tai toiseen. Sama ei näemmä päde siihen miten vapaa-aikansa käyttää, valitettavasti. En tiedä, millaista ideaaliaikuista he mielessään rakentavat, enkä mitä kaikkea siihen muuta kuuluu, mutta luulen, että harva sitä ihanneaikuisen muottia kokonaan täyttää. Ja mikä tärkeintä: miksi pitäisikään?

T-paita: Primark / Farkut ja kengät: Acne Studios / Rannekoru: Ideakoru / Sormukset: Kalevala koru ja Fashionology

mylittlepony3

Onneksi meillä täällä kommuunissa piirretyt pyörivät, sekä ironisesti, että täydellisen epäironisesti kaikella rakkaudella ja ajoittain myös tippa silmäkulmassa. Onhan se nyt aika hemmetin surullista, että Maa aikojen alussa -leffan pienen dinosauruksen äiti kuolee. :( (Mutta kuka tai missä on Pikkutassun isä?)

Kun näin syksyn tullen on vähän innostunut käyttämään väriä vaatteissaan, on ihanaa saada myös värikkäitä postilähetyksiä. Cloetta lähetti minulle maisteltavaksi syksyn makeimpia uutuusherkkuja, ja silloinpa olikin kommuunissa karkkipäivä ja leffailta yhtä aikaa. Erityisesti jännittävän makuiset suklaat ja vaahtokarkilta maistuvat Pollyt olivat aivan mieletön hitti. Jälkimmäiset olivat erityisesti Ollin mieleen, ja voi sitä surullista ilmettä, kun mies tajusi pussin viimein tyhjentyneen. Sniff. Me taas likkojen kesken tykkättiin aivan hulluna uusista Läkerol-pastillimauista. Saatoin tai saatoin olla vetämättä kokonaista askillista noin kymmenessä minuutissa. Herkuttelun päälle onkin sitten hyvä vetää ksylitolipastillia ja purkkaa. :D

Illan leffana muuten toimi Cyclomania, kas vain, onhan meitä sentään kolme pyöräilynharrastajaa saman katon alla. Dialogi kirvoitti sohvanpohjalta hermottomat naurut ja näyttelijöiden pyöräilyasennot rankkaa kritiikkiä. Joku vois taas tehdä vaikka ihan uuden pyöräilyteemaisen leffan. :) Eniveis, paras ilta.

cloetta syysuutuudet 2014 2 cloetta syysuutuudet 2014 3 cloetta syysuutuudet 2014 4 cloetta syysuutuudet 2014 1

Mukavaa torstaita kaikille!

23.9.2014

Pyöräilemässä: Tampere - Äetsä - Kuolema

Viikonloppuna ajeltiin pitkästä aikaa pitempää lenkkiä, ja sen kyllä tunsi. Tampereen keskustasta ajelimme reput selässä Pirkkalan läpi kohti Nokiaa, josta jatkoimme hiljaksiin kohti Sastamalaa, Vammalaa ja Äetsää, kohteenamme Kiikka ja Ollin porukat. Matkaa reissulle tuli 66 kilometriä. (Jos olet missannut uuden rakkauteni pyöräilyyn, tsekkaapa edellinen postaus teemasta!)

tamperekiikkakuolema5

On ehtinyt kulua viikkoja, jopa kuukausi aktiivisemmista pyöräilyhetkistä, välissä on sairasteltua flunssia ja kiroiltu onnetonta säätä – ei ihme, että hapenottokyky ja alakropan voimat ovat ottaneet takapakkia. Kun ei ole alla vuosien liikuntataustaa ja tottumusta, muutokset ovat äkillisempiä ja erot dramaattisempia. (Ollihan tapansa mukaan tuskin edes hengästyi. :D)

Jo muutaman isomman maantiemäen jälkeen jalkani ja keuhkoni huusivat hoosiannaa, ja matka oli vasta puolessa välissä, pahin mäki, noin kilometrin mittainen monsteri edessä. Siinäpä sitten tuli aika nopeasti aivan totaalinen stoppi koko polkemiselle, ja oli pakko hypätä hetkeksi pois pyörän selästä hengittämään, kiroilemaan ja taas kerran vähän vääntämään "sattuu joka paikkaan ja miksi oon taas näin paska" -vitutusitkua. Kun vähän aikaa antaa itsensä palautua, juo vettä, syö eväsleivän ja päälle vähän moraalia nostattavaa suklaata, jaksaa sentään taluttaa painajaismäen ylös asti (Onko mulla ehkä maailman paras poikaystävä, joka pakkaa matkaevääksi mukaan suklaata?) Jos on vielä joku vähän kannustamassa vieressä, aina on helpompi nousta takaisin satulaan ja jatkaa matkaa. Harjoittelemallahan sitä kehittyy, ei millään muulla tavalla.

tamperekiikkakuolema4

Pyörässä on kuitenkin se kiva juttu, että sen kanssa pääsee etenemään vähitellen, vaikka sitten kuinka hiljaa. Pyörä vie kyllä perille. Luovuttaa ei pidä heppoisin perustein. Me teimme lopulta matkaa kolme ja puoli tuntia, johon päälle vielä tauot ja pysähtelyt. Kun aiemmin on polkaissut viis-kuuskymppisen parhaimmillaan kahteen tuntiin, tuntuu yli kolmen tunnin matka-aika vain kympin pidemmällä reissulla musertavalta heikennykseltä, mutta toisaalta, olosuhteet huomioiden olen ikionnellinen siitä, että ylipäätään pääsin Kiikkaan perille. :D Valmiina odottanut lämmin ruoka, sauna ja saunakalja olivat kyllä siinä kohtaa erittäin luksukselta tuntuvia asioita. Ja pehmeä tuoli. :D

Takaisin päin tulimme seuraavana päivänä junalla, mutta sen vajaan kympin Vammalan asemalle vedimme sitten taas ihan reippaaseen tahtiin.

Maisemat matkalla kuitenkin olivat vallan mahtavia, ja onneksemme saimme kiitää maanteitä enimmäkseen siedettävässä syyssäässä. Alkumatkan sumuisuus tiivistyi Nokian kohdalla hetkelliseksi sateenroiskinnaksi, mutta loppumatkasta jo aurinkokin lämmitti. Syksyinen Pirkanmaa on joka tapauksessa huikean kaunis. Tallensin matkan aikana otoksia kännykkäkameralla, parhaita otoksia voitte tsekkailla Instagramini puolelta. Olisipa vain kätevämpää kuvata sitä satulan päältä: tällä hetkellä kännykän joutuu kaivamaan takataskustaan ja pokkarin repusta asti.

Tuota Ollin Felttiä katsomalla muuten bongaatte, miten erilaiset vanteet ja pyöränkumit meillä pyörissämme on: Ollilla on hyvin kapea ja aika sileä, omani on massiivisempi ja voimakkaammilla urilla varustettu. Oman Konani vanteet painavat enemmän ja ovat rumemmat, mutta toisaalta ne eivät luista tai nuljahtele, jos vastaan tulee soratie tai ylipäätään jotain muuta kuin asfalttia.

tamperekiikkakuolema3 tamperekiikkakuolema2 tamperekiikkakuolema16 tamperekiikkakuolema15 tamperekiikkakuolema1 tamperekiikkakuolema14 tamperekiikkakuolema6 tamperekiikkakuolema12 tamperekiikkakuolema13 tamperekiikkakuolema8

Kun taas noista lukkopolkimista puhutaan, niin viimeksi kehuskelin sillä, etten ollut juurikaan kämmiskellyt niiden kanssa. Noh, sen jälkeen olen kellahtanut kumoon parikin kertaa, joista yksi tapahtui menomatkalla keskellä Vammalaa. Oltiin tulossa rauhallisesti risteykseen, jossa piti pysähtyä, mutta kas kun en saa kenkää irti polkimesta sitten millään. Väännän tuttuun tapaan kantapää edellä, mutta mikään määrä voimaa ei meinaa riittää, jotta kenkä napsahtaisi irti lukosta. Katson sitten, että tuossapa on tuollainen nurmipläntti, kellahdanpa siihen ihmettelemään tätä kenkäasiaa. Hallittu kaatuminen pehmeälle nurmikolle, olen aika ylpeä itsestäni, etten edes tippaakaan panikoinut tai sählännyt sen pahemmin. Enkä edes laskeutunut koiranpaskan päälle. :D Olli sääti sitten perillä klosseja, jotka olivat inasen löystyneet jotenkin jännästi ja siirtyneet hieman vinoon. Asia korjattu, kyllä nyt taas kelpaa.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin mahtavaa päästä taas pyörän päälle, ja harmistuksen hetkistä (ja kipeästä takapuolesta) huolimatta sitä taas kaipaa takaisin satulaan. Säiden ja aikataulujen salliessa aion kyllä jatkaa polkemista niin pitkälle syksyyn ja talveen kuin suinkin järkevältä tuntuu.

tamperekiikkakuolema7

19.9.2014

Never Let Me Go

Hello, everybody! Meikä on ollut ihan fiiliksissä koko viikon näistä upean ihanista keleistä. Maanantaina istuin kämppiksen kanssa Ratinan rannassa aina auringonlaskuun saakka (kämppis poltti nilkkansa, allekirjoittanut häikäistyi, onko taas hukattu ne arskat, onko) ja fiilisteltiin maisemia. Poikaystävän kanssa puolestaan kävimme koskenrannassa kuvailemassa asukuvia. On se vain kätevää, kun kaikki on keskustassa asuessa aivan käden ulottuvilla.

Olen aivan tajuttoman ihastunut pellavaan materiaalina: onneksi sitä tuntuu löytyvän niin Henkkikseltä, COSilta kuin Zarastakin. Väljät ja pastellinsävyiset neulospaidat ovat mukavan hengittäviä ja anteeksiantavia, rentoja ja pinnaltaan kauniita. Ja ajatelkaa, minulla, vaaleanpunaista! Olen kyllä muutenkin alkanut antaa koko ajan enemmän periksi ja pukeutua muuhunkin kuin mustaan ja harmaaseen. Esimerkiksi tummansininen ja vihreä alkavat taas näyttää erittäin houkuttelevilta. Kynsissä puolestaan olen luottanut valkoiseen kynsilakkan jo viikkokaudet. Freessiä, ja sointuu kauniisti vähitellen häipyvään rusketukseen.

Tukka on kesän jäljiltä kuiva ja pöheikköinen, ja vaihteen vuoksi taas mikään ei tunnu sitä kesyttävän ja kosteuttavan tarpeeksi. Ollin mielestä pörröinen tukka on ihana. Minä haluaisin nyt ainakin tyvikasvun raidoittaa piiloon. :D

september14 3
Bleiseri: Zara / Pinkki pellavapaita ja ballerinat: HM / Farkut: Acne Studios / Laukku: Proenza Schouler PS11 / Korut Fashionology ja Ideakoru
september14 8
september14 7 september14 9
september14 1 september14 11 lovelies september14 10

14.9.2014

Testissä Isadora Flashing Volume -ripsiväri

isadora flashing volume1

Sain tovi sitten testattavakseni Isadoran uuden Flashing Volume -ripsivärin, joka lupaa tuuheuttaa ja pidentää ripsiä. Tänä syksynä muodissa ovat ns. hämähäkkiripset, eli pitkät, paksut ja erittäin näyttävät. (Joku voisi sanoa, että suorastaan klimppiintyneet.) Siinä ripsiväri tekeekin mitä lupaa, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten näyttävän lopputuloksen tuotteella saa aikaiseksi.

isadora flashing volume2

Kaikista suurin yllätys ripsivärissä kuitenkin oli ehkä se, miten pieni itse ripsivärin harja onkaan. Se kuitenkaan ei haittaa levitystä, vaan toimii suorastaan loistavasti, erityisesti alaripsissä, jotka on niin helppo sotkea isolla harjalla. Täältäpä siis pesee vielä plussia ja miinuksia!

Plussat:

+ Pidentää ripsiä, kuten lupaa
+ Lopputulos todella näyttävä ja tuuhea, "tekoripsimäinen"
+ Helposti levittyvä koostumus
+ Pienestä koostaan huolimatta näppärä harjaosa, jolla on erityisen helppo levittää värimassaa alaripsiin
+ Kestää hyvin ripsissä, ei varise
+ Hajusteeton

Miinukset:

- Lopputulos voi olla arkipäivän tarpeisiin jopa liiankin näyttävä (Silmiinpistävä? Ehe-ehe.)
- Värimassa "klimpittää" ripsiä yhteen: se ei tosin haittaa tänä syksynä!
- Pieni harja vaatii aluksi totuttelua

Ripset ennen Flashing Volume -ripsiväriä:

lashed without mascara

Ripset kyseisellä ripsivärillä kuorrutettuna:

lashes with isadora mascara1 lashes with isadora mascara3

Kaiken kaikkiaan Flashing Volume nousi yhdeksi vakuuttavimmaksi ripsiväriksi, jota olen kokeillut. Se pärjää pitkäikäiselle suosikilleni, Chanelin Le Volume de Chanelille, mutta jos haluan luonnollisella tavalla näyttävää jälkeä, turvaudun edelleen Chaneliin. Isadora on kuitenkin huomattavasti edullisempi vaihtoehto laadukasta, pidentävää ja tuuheuttavaa räpsyripsi-lookkia halajavalle. Kouluarvosanaksi antaisin Flashing Volumelle 9.

lashes with isadora mascara2

Oletteko te kokeilleet Flashing Volumea? Mitä olette pitäneet?

2.9.2014

I Want to Ride My Bicycle

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo pitkän aikaa, koska minulla on ollut siitä paitsi paljon sanottavaa, myös asioita ja näkökulmia, joita olen prosessoinut. Kuten olen maininnut, ja kuten olette Instagramistani huomanneet, innostuin kokeilemaan alkukesästä maantiepyöräilyä, ja heinäkuussa minulle hankittiin ikioma cyclocrossari. Sittemmin olen kaatuillut, läkähtynyt kuuluisaan Lukonmäkeen, itkenyt, kiristellyt hampaitani ja pelännyt niin vietävästi pitkissä alamäissä, joissa pyörä kiihtyy viiteenkymppiin ja tuuli ulvoo korvissa. Kaiken jälkeen olen rakastuneempi pyöräilyyn kuin olisin koskaan uskonut olevani!

i wanna ride my bicycle 6

Taustaa

En ole koskaan ollut kovin innokas pyöräilijä. Kouluaikoina saatoin polkea viiden kilometrin koulumatkaa noin kymmenisen kertaa vuoden aikana, siinä se. Liikkumista varjosti pieni kolarointi auton kanssa, mikä sai aina vähän pelkäämään liikenteessä olemista. Lisäksi pyöräily vain oli niin... rankkaa! Kuten kyllä kaikki muukin liikunta pitkään oli vannoutuneelle sohvaperunalle.

Olli on puolestaan ollut minua aktiivisempi liikkuja, ja hän onkin pyöräillyt tavotteellisesti jo useamman kesän. Hän on käynyt kämppiksemme Teron kanssa Vätternrundanilla polkemassa yön läpi 300 kilsaa, vetänyt työmatkojaan pyörällä ja lisäksi tehnyt pitkiä lenkkejä pari kertaa viikossa. Intohimoinen polkija. Alkaessamme seurustella en voinut välttyä siltä tosiasialta, että taloudessa tulisi aina olemaan kaksipyöräisiä, kasa työkaluja ja hassuja pyöräilyvaatteita, tai että mies tulee katoamaan tasaisin väliajoin pari-kolme tuntia kestäville lenkeilleen työpäivän päätteeksi.

Älkää ymmärtäkö väärin, ihailen aivan mielettömästi kaikissa ihmisissä omistautuneisuutta ja sitä, että jaksaa pitää yllä itselle mieluista liikuntaharrastusta. Se vain, kun itse ei ole niin tehnyt, tulee se pienoisena kulttuurishokkina. :D Mutta siis ehdottomasti mieluisena sellaisena. Talvikaudeksi polkemiset lopetettiin. Aika alussa talvea Olli jo kuitenkin kysyi minulta, haluaisinko minäkin mahdollisesti kokeilla pyöräilyä, ja uteliaana tyyppinä otin haasteen vastaan. Niin sovittiin, että kevään tullen annan maantiepyöräilylle mahdollisuuden. Halusin ymmärtää rakkaalleni tärkeää asiaa, mahdollisesti jopa jakaa sen hänen kanssaan. Jos siinä sivussa saisi omaakin kuntoa kohotettua, aina parempi. P.s. Pyöräilijöillä on myös aivan teräksiset ja hyvinmuotoutuneet pakarat. True story.

Sohvaperuna satulassa

Melkein kymmenen vuoden pyöräilemättömyyden jälkeen otin ensituntumaani Ollin vanhemmalla Feltin maantiepyörällä, joka on kokoa 54 – aika reippaasti ylikokoinen meikäläiselle. Vertailun vuoksi tuo oma pyöräni on nyt kokoa 47, ja Ollin uudempi Felt on 51. :D Voin sanoa, että alkuun pelkkä pyörän päälle pääseminen oli haasteellista, ja tasapainoni aivan olematon. En kuitenkaan kaatunut. Maantiepyörissä ei ole lainkaan jalkajarruja, joihin olin aikoinaan tottunut, joten myös jarruttaminen käsillä piti opetella.

Ensimmäisenä ongelmana sainkin huomata, ettei käsissäni yksinkertaisesti meinannut riittää tarpeeksi puristusvoimaa saadakseni pyörän täysin pysähdyksiin kovasta vauhdista niin halutessani. O_o Kuvitelkaa, miten mielettömän pelottavaa oli päästellä alamäkiä tai tulla risteyksiin, kun ei voinut olla täysin varma siitä, että hallitsee kaikki tilanteet. Käteni väsyivät nopeasti ja alkoivat krampata, mikä entisestään teki vaikeammaksi pyörän hallintaa. Kymmenen kilometrin jälkeen käteni (ja hartiani, ja niskani) olivat jännityksestä aivan loppu, ja jokaisen lenkin jälkeen teki mieli suudella maata.

Pelkäsin aivan mielettömästi jokaisella lenkillä, kuvittelin törmääväni autoihin ja muihin ihmisiin, pelkäsin jokaisessa alamäessä jotakin yllättävää, jota en voisi väistää. Joka kerralla elin uudelleen ja uudelleen läpi worst case scenarioita. Lisäksi olin edelleen mielettömän kömpelö pyörän kanssa. Mutta niinä muutamina hyvinä hetkinä, kun vauhti oli mieleiseni, ympärillä tyhjää tilaa ja rivakasti vaihtuvat maisemat, nautin pyöräilystä. Oli selvää, että tarvitsisin nopeasti ainakin nyt itselleni sopivan kokoisen pyörän. Periksi en vielä antaisi.

i wanna ride my bicycle 4

Jarrutusongelmani huomioineena Olli suositteli minulle lämpimästi levyjarruja, jotka pysäyttävät pyörän tehokkaammin kuin tavalliset jarrut. Ai että saisin pyörän pysähtymään kuin seinään ja suurin ongelmani olisi olla itse lentämättä tangon yli? Kaiken kokemani jälkeen kuulostaa just hyvältä! Innostuin ajatuksesta ihan todella, ja sittenpä shoppailimmekin jo minulle ikiomaa lenkkipyörää. Levyjarrujen lisäksi kriteereinä olivat tietysti silmää miellyttävä ulkonäkö ja kohtuullinen hinta-laatusuhde. Mitään pilipalipyörää minulle ei hankittaisi, mutta hintakatto sovittiin johonkin tonnin tietämille. Kun vielä koonkin oli oltava pieni, ei ollutkaan niin helppoa löytää kriteerit täyttäviä vekottomia. Sitten törmäsimme pyöräkaupassa Konan tämän vuoden Jake the Snake -malliin, joka oli livenä ihanan raikkaan vihreän värinen, levyjarrullinen cyclocrossari. Kokeilin kokoa 48, ja totesin, että vieläkin pienempi menisi. Kun sain päätettyä, että JTS on The Pyörä minulle, tilasimme maahantuojalta pyörän koossa 47. Alkoi parin viikon kiihkeä odotus.

Voi sitä onnea, kun kävimme hakemassa ikioman Jake the Snaken Espoontorin pyörästä! Oli heinäkuun alku, Ollilla oli juuri alkanut kesäloma ja olimme keskellä muuttohässäkkää nimeltä "Muutetaan Olli Tampereelle". Pakko oli kuitenkin ehtiä edestakaisin ajelemisen välissä käydä vähän kokeilemassa uutta pyörää, ja niinpä pyörähdimme Leppävaarasta Munkkiniemen rantaan pienelle iltapäiväpiknikille. Olin ikionnellinen, sillä pyörää tuntui olevan helppo hallita, ja jarrutuskin tuntui paremmalta. Pyöräily alkoi tuntua koko ajan hauskemmalta ja hauskemmalta puuhalta, ja pelkoni väheni. Olin silti vielä älyttömän epävarma, mutta nyt jo uskoin siihen, että voin sinnikkäällä harjoittelulla tottua Konaani niin hyvin, että se alkaisi tuntua luonnolliselta ruumiini jatkeelta.

Pyöräilyvarusteita minun ei tarvinnut paljoakaan hankkia, sillä minulta löytyi juoksuajoiltani teknisiä urheiluvaatteita. Kypärä luonnollisesti oli ostettava, sekä haaroista pehmustetut pyöräilyhousut. Lidliin tulee kerran tai pari vuodessa superedullisia pyöräilykamoja myyntiin, ja sieltä löysin itselleni edullisesti vielä lukkopoljinkengät (=kengät, joiden pohjat lukitaan pyörän polkimiin polkutehokkuuden edistämiseksi), pyöräilyhanskat ja takataskullisen, teknisen paidan. Taskut ovat aika tärkeä juttu, sillä pyörälenkeillä ei todellakaan tee mieli vetäistä niskaan reppua eikä tarakkaakaan ole.

jts

Sittenpä olikin aika pistää lisää pökköä pesään treenirintamalla. Olli on ollut todella lempeä ja kannustava, mutta nopeasti otteita ja välitavoitteita koventava valmentaja – tyypillä on ollut salaisena tavoitteena koulia minusta itselleen pätevä lenkkikaveri. Tyyppi on tottunut tempaisemaan ihan rutiinisti 60 kilsan mittaisia lenkkejä, aika vauhdikkaastikin ja joskus jopa useampaan kertaan viikossa, kun meikäläinen taas oli aivan rapakunnossa. Pitkin talvea ainoa liikuntaharrastukseni oli noin kerran viikkoon tehty käsipainotreeni kotona. Aerobista rasitusta en ole harrastanut taas pariin vuoteen.

Aloitimme reippailla parinkympin lenkeillä, joita pidensimme nopeasti kolmekymppisiin. Saatoimme käydä ajelemassa kolme tai neljä kertaa viikossa. Alkuun väsyin todella nopeasti, erityisesti ylämäissä alkoi päätä särkeä ja happi kulki vaikeasti. Niskat alkoivat vetää jumiin staattisessa asennossa, ja käsiin sattui tärinä. Jännäilin myös yhä ajamista niin paljon, että puristin sarvia aivan tarpeettoman lujaa. Vaikka kokemuksesta tiesin, että kehitystä kyllä alkaa tapahtua kunhan malttaa jatkaa alkukankeuden yli, oli siltikin välillä haasteellista pitää tsemppiä yllä: harmitti hirmuisesti ja jopa hävetti, että on päästänyt itsensä näin ja noin kehnoon kuntoon. Olin itselleni todella ankara, enkä välttämättä aina rakentavalla tavalla. Onneksi jaksoin haastaa itseäni ja vetää täysillä – erityisesti alamäissä. x) Huomasin kuin huomasinkin, että jaksoin joka kerralla vähän paremmin ja vähän nopeammin. Kädet ja niskat alkoivat tottua, vahvistua ja rentoutua. Aloin päästä vauhdin makuun, ja tykkäsin lenkeistämme. Tamperehan on ympäryskuntineen mitä kaunein ympäristö poljeskella.

i wanna ride my bicycle 2

The Ultimate Test

Hervannassa on eräs paikallisten hyvin tuntema mäki, Lukonmäki. Oh yes, that one. (No, oikeasti mäen nimi on Lukonojanmäki, Lukonmäki viittaa asuinalueeseen, mutta kaikki kutsuvat sitä mäkeäkin Lukonmäeksi tai Lukkikseksi.) Se on pitkä ja jyrkkä, ja pitkä. Ja jyrkkä. Ja niin helvetin pitkä. :D No, jonkun puolikkaan kilsaa se taitaa olla, nousukulmalla 12%. Talvisin on tapana jännätä bussissa pääseekö bussi kesärenkaillaan tälläkin kertaa mäen ylös asti. Paikalliset reippailijat menevät vetämään Lukkista kehittääkseen hapenottokykyään. Arvatapa saattoi, että jo heti ensimmäisillä Hervannasta tehdyillä lenkeillä Olli vei minut Lukkikseen. Kuulkaa ihmiset, sitä mäkeä ylös tempominen pyörän päällä on yksi haastavimpia kokemuksiani ihmisenä ikinä.

Ensimmäisellä kerralla pääsin alaosastaan loivaa mäkeä tuskin edes puoleen väliin, kun jo oli pakko taluttaa loppumatka. Joka paikkaan sattui, happi ei meinannut kulkea, jalat eivät meinanneet kantaa, ja horjuin pyöräni vieressä päässä suristen kykenemättömänä puhumaan, oksetti. Itkin koko matkan taluttaessani pyörääni mäkeä ylös. Tuntui niin saatanan pahalta fyysisesti, ja tokihan se myös söi ihmistä uupahtaa heti alkuunsa. Olin epäuskoinen – tuleeko tästä yhtään mitään? Koskaan?

Toisella kerralla takana oli jo niitä reippaan kolmenkympin kilsan lenkkejä pari kappaletta, ja pari vauhdikkaampaa kymppiä. Polkeminen Lukkista ylös pelotti edellistä kertaa muistellessani, mutta olin päättänyt päästä edes vähän pitemmälle kuin viimeksi. Mieleni teki kuitenkin antaa periksi saavuttaessani edelliskerran etapin, ja hetkeksi olin jo päättänyt, että tähän jään. Sitten minua alkoi itseäni ärsyttää oma päättäväisyyteni luovuttaa ja antaa periksi, ja vastareaktiona sille aloin pyörittää päässäni ajatusta, että kroppa kyllä jaksaa pitemmälle kuin mieli luulee sen jaksavan, että jos sen sijaan päätän luovuttaa nyt, homma ei satavarmasti etene mihinkään. Niinpä päätin, etten hyppää pyöräni päältä ennenkuin on oikeasti aivan pakko, sama se miten pahalta tuntuu. Vielä metri. Vielä polkaisen kerran, ja toisen kerran, ja vielä kerran polkaisen. Vielä kerran. Pääsin lopulta ehkä neljä metriä edellisen etapin yli, ja se tuntui aivan mielettömän isolta voitolta. Edelleen meinasi itkettää fyysinen paha olo, mutta olin saanut erinomaisen konkreettisen todisteen siitä, että kehityin.

Kolmannella kerralla etenin hitaasti mutta varmasti noin 3/4 osaa mäestä. Enää ei edes itkettänyt tai oksettanut. Olo oli huikea – ei siksi, että endorfiinit olisivat jyllänneet hulluna (sitä tuntemusta en ole vielä koskaan liikunnasta saanut), vaan koska olin voittanut itseni. Muutamassa viikossa olin kehittynyt omalla mittapuullani ihan mielettömäksi badassiksi. :D Taputin itseäni henkisesti selkään koko loppuillan, vaikka mäessä onkin yhä poljettavaa jäljellä. Toki olen myös tuonkin jälkeen edelleen hapenottokyvyssäni mielettömän paljon itseäni aktiivisempia reippailijoita jäljessä, ja ylämäkivauhtini jää aika onnettomaksi mateluksi. Mutta nyt ainakin olen huomannut, että kyllä ne omat rajat vain venyvät ja siirtyvät, kun sinnikkäästi jatkaa ja jatkaa, eikä suostu antamaan periksi. Alussa toki kehitys on aina kaikista nopeinta, mutta mikäs sen paremmin motivoisikaan. :D Lukkiksessa tapahtuneen edistysaskeleen jälkeen olen luottanut omaan kroppaani enemmän ja alkanut sietää hetkellistä pahaa oloa paremmin. Enää se ei huuda minulle omaa huonouttani, vaan kehitysprosessia.

i wanna ride my bicycle 1

Matkan pituus tuplaantuu

Etukäteen minua pelotti kamalasti se koko ajan tavoitteenamme ollut kuudenkympin lenkki. Pelkäsin, etten jaksa. Kuusikymppiä on paljon enemmän kuin kolmekymppiä. Sehän on tuplasti enemmän! ;o Reittimme eteni Pirkkalan läpi vanhalle Säijän kylän maantielle ja kiersi lentokentän toista puolta takaisin. Koska oli helleaika, lähdimme liikkeelle jo aamukahdeksalta. Ilokseni (ja myös Ollin hämmästykseksi) Säijän lenkki ei missään kohtaa nitistänyt minua täysin, vaikka toki etenimme rauhallisesti ja lopussa väsytti jo aika huolella. ...Ja vaikka onnistuin (hallitusti) kaatumaan ja saamaan mojovat mustelmat kämmeneeni ja pohkeeseeni. Mäkien vastapainona sai kuitenkin hurruutella hiljaisella maantiellä pitkiä alamäkiä hurjaa vauhtia, ja tasainen, hyväkuntoinen asfaltti renkaan alla teki polkemisesta yllättävän kevyen tuntuista. Tietysti on myös ihan hauskaa katsella ihmisten ilmeitä, kun kertoo käyneensä aamulla polkemassa kuusikymmentä kilometriä, ihan tuosta ohimennen. :D Sohvaperunan identiteetistään hiljalleen irti päästävä ottaa päivittelyt imarteluna, kiitos vain. ^^

i wanna ride my bicycle 5

Tuon jälkeen Säijän lenkkien tavoitteena on ollut keskinopeuden kasvattaminen, sellainen 25km/h on ihan ok maantievauhti näin alkuunsa saavuttaa. Vertailun vuoksi ensimmäisillä kolmenkympin lenkeillä mentiin juuri ja juuri kahtakymppiä. So far tuolla meidän aktiiviurheilijalla ei ole oikein edes syke noussut meidän lenkeillä. Sorry vaan, kulta. :D Siispä poljimme polkemistamme, samalla kun valmistelimme muuttoa keskustakimppakämppäämme ja nautimme viimeisistä kesäöistä Hervannassa. Muuton jälkeen poljimme sitten Tampereen keskusta tukikohtanamme. Lopulta ennen Lontoon reissuani minut totutettiin ajamaan lukkopolkimilla (kesti muuten useamman viikon, ennenkuin kaaduin niillä sen pakollisen ensimmäisen kerran!) JA keskinopeudekseni saatiin tallottua reippaat 24km/h. ^^ Lisäksi olen saanut kullaltani erityismaininnan reippaasta asenteesta ja sinnikkäästä temmon ylläpitämisestä ylämäkien jälkeen silloinkin, kun Olli jo odotti minun alkavan keräillä itseäni. Ha, en minä niin helpolla enää annakaan periksi. ;)

i wanna ride my bicycle 13

Tarinan opetus

Kaiken kaikkiaan tähän mennessä pyöräily on opettanut minua löytämään itsestäni sisua, pitkäjänteisyyttä ja sietämään mielettömän paljon entistä paremmin hetkellistä pahaa oloa – pyöräillessä kun sykkeet noin keskimäärin ovat sen verran matalalla, että tappointervallien jälkeen pystyy kyllä palautumaan ihan mukavasti samalla, kun pitää reipasta tahtia yllä, eikä ylämäkien tempomisesta päähän muodostuva humina ja surina kestä kovin kauaa. Alussa olin pyörän päällä aivan onnettoman kömpelö ja epävarma, mutta vähitellen satula on tullut luontevaksi paikaksi olla, osaan käsitellä kaksipyöräistäni ja odotan oikeasti innolla, milloin pääsen ja ehdin seuraavan kerran pyöräilemään. Pyöräilyhän on aivan mielettömän makeeta!

Kaikki tämä on antanut mielettömästi lisää itseluottamusta ja uskoa omaan kehityskelpoisuuteen asiassa kuin asiassa: alku on aina kaikessa uudessa vaikeaa, jopa itkettävän hankalaa, mutta toisaalta opin ja totun kyllä, kunhan saan harjoitella, ja mikä tärkeintä, kunhan itse päätän olla antamatta periksi ja jatkan sitä harjoittelua. Alkukesästä vielä pohdin, että näinköhän minusta mitään pyöräilijää tulee. Mutta jos monet muutkin vain hyppäävät pyörän päälle ja alkavat polkea, miksen minäkin? Ei minussa pitäisi olla mitään niin perustavanlaatuista vikaa, joka estäisi minuakin oppimasta ja kehittymästä. Minä halusin oppia pyöräilemään enemmän kuin halusin olla se, joka kokeilee kaksi tai kolme kertaa ja luovuttaa sitten heti alkuunsa.

i wanna ride my bicycle 12

Välillä hävetti sählätä pyöränsä kanssa mm. keskellä risteystä valoissa (tai kaatua pienessä alamäessä samalla, kun ohikävelijät vain tapittavat kyljelleen muksahtanutta tunaria), mutta mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki ei-ketterät ja ei-huippukuntoiset pidättäytysiviät treeneistään vain, koska eivät ole jo valmiiksi taitavia tai huippukunnossa? Siis miten voisivatkaan olla, jos eivät ole koskaan harjoitelleet? :D Sinänsä absurdia, että tulee edes mieleen hävetä sitä, että ei kokemattomana osaa jotakin, mutta ihmismieli on jännä juttu, eikä se aina toimi täysin rationaalisesti, vaan tunne- ja elämyspohjalta. Olen yrittänyt ulottaa samaa itseni ylittämisen logiikkaa jokaiseen ylämäkeen, joka on mulle vaikea, jokaiseen salitreeniin, jolla ihmettelen miten näitä laitteita käytettiinkään ja jokaiseen tenttikirjaan, joka mukamas huutaa mulle takaisin omaa tyhmyyttäni. Jos jotain ei osaa, sitten opetellaan.

Tavoitteet eivät suinkaan olleet siinä. Tänä syksynä olisi tarkoitus vielä käydä lenkittelemässä satanen Pyhäjärven ympäri, ja ensi kesänä aion osallistua Pirkan Pyöräilyn Klassikko-kierrokselle, joka kiertää 134 kilometriä Näsijärven ympäri. Olli tosin on jo uhonnut, että totta kai lähden suoraan Pirkan lenkille, vetämään 217. Katsotaan, ensi kesän alku näyttää, mihin se oma kunto riittää. Joka tapauksessa, nautin pyöräilystä, ja JTS:stä on tullut yksi parhaita kavereitani. Onhan se ollut mukanani niin haasteissa, kuin niiden ylittämisessäkin mukana. ;)

Löytyykö sieltä ruudun takaa muita innokkaita pyöräilijöitä? ;)

i wanna ride my bicycle 8

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...