23.9.2014

Pyöräilemässä: Tampere - Äetsä - Kuolema

Viikonloppuna ajeltiin pitkästä aikaa pitempää lenkkiä, ja sen kyllä tunsi. Tampereen keskustasta ajelimme reput selässä Pirkkalan läpi kohti Nokiaa, josta jatkoimme hiljaksiin kohti Sastamalaa, Vammalaa ja Äetsää, kohteenamme Kiikka ja Ollin porukat. Matkaa reissulle tuli 66 kilometriä. (Jos olet missannut uuden rakkauteni pyöräilyyn, tsekkaapa edellinen postaus teemasta!)

tamperekiikkakuolema5

On ehtinyt kulua viikkoja, jopa kuukausi aktiivisemmista pyöräilyhetkistä, välissä on sairasteltua flunssia ja kiroiltu onnetonta säätä – ei ihme, että hapenottokyky ja alakropan voimat ovat ottaneet takapakkia. Kun ei ole alla vuosien liikuntataustaa ja tottumusta, muutokset ovat äkillisempiä ja erot dramaattisempia. (Ollihan tapansa mukaan tuskin edes hengästyi. :D)

Jo muutaman isomman maantiemäen jälkeen jalkani ja keuhkoni huusivat hoosiannaa, ja matka oli vasta puolessa välissä, pahin mäki, noin kilometrin mittainen monsteri edessä. Siinäpä sitten tuli aika nopeasti aivan totaalinen stoppi koko polkemiselle, ja oli pakko hypätä hetkeksi pois pyörän selästä hengittämään, kiroilemaan ja taas kerran vähän vääntämään "sattuu joka paikkaan ja miksi oon taas näin paska" -vitutusitkua. Kun vähän aikaa antaa itsensä palautua, juo vettä, syö eväsleivän ja päälle vähän moraalia nostattavaa suklaata, jaksaa sentään taluttaa painajaismäen ylös asti (Onko mulla ehkä maailman paras poikaystävä, joka pakkaa matkaevääksi mukaan suklaata?) Jos on vielä joku vähän kannustamassa vieressä, aina on helpompi nousta takaisin satulaan ja jatkaa matkaa. Harjoittelemallahan sitä kehittyy, ei millään muulla tavalla.

tamperekiikkakuolema4

Pyörässä on kuitenkin se kiva juttu, että sen kanssa pääsee etenemään vähitellen, vaikka sitten kuinka hiljaa. Pyörä vie kyllä perille. Luovuttaa ei pidä heppoisin perustein. Me teimme lopulta matkaa kolme ja puoli tuntia, johon päälle vielä tauot ja pysähtelyt. Kun aiemmin on polkaissut viis-kuuskymppisen parhaimmillaan kahteen tuntiin, tuntuu yli kolmen tunnin matka-aika vain kympin pidemmällä reissulla musertavalta heikennykseltä, mutta toisaalta, olosuhteet huomioiden olen ikionnellinen siitä, että ylipäätään pääsin Kiikkaan perille. :D Valmiina odottanut lämmin ruoka, sauna ja saunakalja olivat kyllä siinä kohtaa erittäin luksukselta tuntuvia asioita. Ja pehmeä tuoli. :D

Takaisin päin tulimme seuraavana päivänä junalla, mutta sen vajaan kympin Vammalan asemalle vedimme sitten taas ihan reippaaseen tahtiin.

Maisemat matkalla kuitenkin olivat vallan mahtavia, ja onneksemme saimme kiitää maanteitä enimmäkseen siedettävässä syyssäässä. Alkumatkan sumuisuus tiivistyi Nokian kohdalla hetkelliseksi sateenroiskinnaksi, mutta loppumatkasta jo aurinkokin lämmitti. Syksyinen Pirkanmaa on joka tapauksessa huikean kaunis. Tallensin matkan aikana otoksia kännykkäkameralla, parhaita otoksia voitte tsekkailla Instagramini puolelta. Olisipa vain kätevämpää kuvata sitä satulan päältä: tällä hetkellä kännykän joutuu kaivamaan takataskustaan ja pokkarin repusta asti.

Tuota Ollin Felttiä katsomalla muuten bongaatte, miten erilaiset vanteet ja pyöränkumit meillä pyörissämme on: Ollilla on hyvin kapea ja aika sileä, omani on massiivisempi ja voimakkaammilla urilla varustettu. Oman Konani vanteet painavat enemmän ja ovat rumemmat, mutta toisaalta ne eivät luista tai nuljahtele, jos vastaan tulee soratie tai ylipäätään jotain muuta kuin asfalttia.

tamperekiikkakuolema3 tamperekiikkakuolema2 tamperekiikkakuolema16 tamperekiikkakuolema15 tamperekiikkakuolema1 tamperekiikkakuolema14 tamperekiikkakuolema6 tamperekiikkakuolema12 tamperekiikkakuolema13 tamperekiikkakuolema8

Kun taas noista lukkopolkimista puhutaan, niin viimeksi kehuskelin sillä, etten ollut juurikaan kämmiskellyt niiden kanssa. Noh, sen jälkeen olen kellahtanut kumoon parikin kertaa, joista yksi tapahtui menomatkalla keskellä Vammalaa. Oltiin tulossa rauhallisesti risteykseen, jossa piti pysähtyä, mutta kas kun en saa kenkää irti polkimesta sitten millään. Väännän tuttuun tapaan kantapää edellä, mutta mikään määrä voimaa ei meinaa riittää, jotta kenkä napsahtaisi irti lukosta. Katson sitten, että tuossapa on tuollainen nurmipläntti, kellahdanpa siihen ihmettelemään tätä kenkäasiaa. Hallittu kaatuminen pehmeälle nurmikolle, olen aika ylpeä itsestäni, etten edes tippaakaan panikoinut tai sählännyt sen pahemmin. Enkä edes laskeutunut koiranpaskan päälle. :D Olli sääti sitten perillä klosseja, jotka olivat inasen löystyneet jotenkin jännästi ja siirtyneet hieman vinoon. Asia korjattu, kyllä nyt taas kelpaa.

Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin mahtavaa päästä taas pyörän päälle, ja harmistuksen hetkistä (ja kipeästä takapuolesta) huolimatta sitä taas kaipaa takaisin satulaan. Säiden ja aikataulujen salliessa aion kyllä jatkaa polkemista niin pitkälle syksyyn ja talveen kuin suinkin järkevältä tuntuu.

tamperekiikkakuolema7

2 kommenttia :

Martina kirjoitti...

Hehe, kiikkalaista (mutta nykyään manselaistunutta) nämä kuvat miellyttävät :)

Maria Morri kirjoitti...

Nice! :D

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...