2.9.2014

I Want to Ride My Bicycle

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo pitkän aikaa, koska minulla on ollut siitä paitsi paljon sanottavaa, myös asioita ja näkökulmia, joita olen prosessoinut. Kuten olen maininnut, ja kuten olette Instagramistani huomanneet, innostuin kokeilemaan alkukesästä maantiepyöräilyä, ja heinäkuussa minulle hankittiin ikioma cyclocrossari. Sittemmin olen kaatuillut, läkähtynyt kuuluisaan Lukonmäkeen, itkenyt, kiristellyt hampaitani ja pelännyt niin vietävästi pitkissä alamäissä, joissa pyörä kiihtyy viiteenkymppiin ja tuuli ulvoo korvissa. Kaiken jälkeen olen rakastuneempi pyöräilyyn kuin olisin koskaan uskonut olevani!

i wanna ride my bicycle 6

Taustaa

En ole koskaan ollut kovin innokas pyöräilijä. Kouluaikoina saatoin polkea viiden kilometrin koulumatkaa noin kymmenisen kertaa vuoden aikana, siinä se. Liikkumista varjosti pieni kolarointi auton kanssa, mikä sai aina vähän pelkäämään liikenteessä olemista. Lisäksi pyöräily vain oli niin... rankkaa! Kuten kyllä kaikki muukin liikunta pitkään oli vannoutuneelle sohvaperunalle.

Olli on puolestaan ollut minua aktiivisempi liikkuja, ja hän onkin pyöräillyt tavotteellisesti jo useamman kesän. Hän on käynyt kämppiksemme Teron kanssa Vätternrundanilla polkemassa yön läpi 300 kilsaa, vetänyt työmatkojaan pyörällä ja lisäksi tehnyt pitkiä lenkkejä pari kertaa viikossa. Intohimoinen polkija. Alkaessamme seurustella en voinut välttyä siltä tosiasialta, että taloudessa tulisi aina olemaan kaksipyöräisiä, kasa työkaluja ja hassuja pyöräilyvaatteita, tai että mies tulee katoamaan tasaisin väliajoin pari-kolme tuntia kestäville lenkeilleen työpäivän päätteeksi.

Älkää ymmärtäkö väärin, ihailen aivan mielettömästi kaikissa ihmisissä omistautuneisuutta ja sitä, että jaksaa pitää yllä itselle mieluista liikuntaharrastusta. Se vain, kun itse ei ole niin tehnyt, tulee se pienoisena kulttuurishokkina. :D Mutta siis ehdottomasti mieluisena sellaisena. Talvikaudeksi polkemiset lopetettiin. Aika alussa talvea Olli jo kuitenkin kysyi minulta, haluaisinko minäkin mahdollisesti kokeilla pyöräilyä, ja uteliaana tyyppinä otin haasteen vastaan. Niin sovittiin, että kevään tullen annan maantiepyöräilylle mahdollisuuden. Halusin ymmärtää rakkaalleni tärkeää asiaa, mahdollisesti jopa jakaa sen hänen kanssaan. Jos siinä sivussa saisi omaakin kuntoa kohotettua, aina parempi. P.s. Pyöräilijöillä on myös aivan teräksiset ja hyvinmuotoutuneet pakarat. True story.

Sohvaperuna satulassa

Melkein kymmenen vuoden pyöräilemättömyyden jälkeen otin ensituntumaani Ollin vanhemmalla Feltin maantiepyörällä, joka on kokoa 54 – aika reippaasti ylikokoinen meikäläiselle. Vertailun vuoksi tuo oma pyöräni on nyt kokoa 47, ja Ollin uudempi Felt on 51. :D Voin sanoa, että alkuun pelkkä pyörän päälle pääseminen oli haasteellista, ja tasapainoni aivan olematon. En kuitenkaan kaatunut. Maantiepyörissä ei ole lainkaan jalkajarruja, joihin olin aikoinaan tottunut, joten myös jarruttaminen käsillä piti opetella.

Ensimmäisenä ongelmana sainkin huomata, ettei käsissäni yksinkertaisesti meinannut riittää tarpeeksi puristusvoimaa saadakseni pyörän täysin pysähdyksiin kovasta vauhdista niin halutessani. O_o Kuvitelkaa, miten mielettömän pelottavaa oli päästellä alamäkiä tai tulla risteyksiin, kun ei voinut olla täysin varma siitä, että hallitsee kaikki tilanteet. Käteni väsyivät nopeasti ja alkoivat krampata, mikä entisestään teki vaikeammaksi pyörän hallintaa. Kymmenen kilometrin jälkeen käteni (ja hartiani, ja niskani) olivat jännityksestä aivan loppu, ja jokaisen lenkin jälkeen teki mieli suudella maata.

Pelkäsin aivan mielettömästi jokaisella lenkillä, kuvittelin törmääväni autoihin ja muihin ihmisiin, pelkäsin jokaisessa alamäessä jotakin yllättävää, jota en voisi väistää. Joka kerralla elin uudelleen ja uudelleen läpi worst case scenarioita. Lisäksi olin edelleen mielettömän kömpelö pyörän kanssa. Mutta niinä muutamina hyvinä hetkinä, kun vauhti oli mieleiseni, ympärillä tyhjää tilaa ja rivakasti vaihtuvat maisemat, nautin pyöräilystä. Oli selvää, että tarvitsisin nopeasti ainakin nyt itselleni sopivan kokoisen pyörän. Periksi en vielä antaisi.

i wanna ride my bicycle 4

Jarrutusongelmani huomioineena Olli suositteli minulle lämpimästi levyjarruja, jotka pysäyttävät pyörän tehokkaammin kuin tavalliset jarrut. Ai että saisin pyörän pysähtymään kuin seinään ja suurin ongelmani olisi olla itse lentämättä tangon yli? Kaiken kokemani jälkeen kuulostaa just hyvältä! Innostuin ajatuksesta ihan todella, ja sittenpä shoppailimmekin jo minulle ikiomaa lenkkipyörää. Levyjarrujen lisäksi kriteereinä olivat tietysti silmää miellyttävä ulkonäkö ja kohtuullinen hinta-laatusuhde. Mitään pilipalipyörää minulle ei hankittaisi, mutta hintakatto sovittiin johonkin tonnin tietämille. Kun vielä koonkin oli oltava pieni, ei ollutkaan niin helppoa löytää kriteerit täyttäviä vekottomia. Sitten törmäsimme pyöräkaupassa Konan tämän vuoden Jake the Snake -malliin, joka oli livenä ihanan raikkaan vihreän värinen, levyjarrullinen cyclocrossari. Kokeilin kokoa 48, ja totesin, että vieläkin pienempi menisi. Kun sain päätettyä, että JTS on The Pyörä minulle, tilasimme maahantuojalta pyörän koossa 47. Alkoi parin viikon kiihkeä odotus.

Voi sitä onnea, kun kävimme hakemassa ikioman Jake the Snaken Espoontorin pyörästä! Oli heinäkuun alku, Ollilla oli juuri alkanut kesäloma ja olimme keskellä muuttohässäkkää nimeltä "Muutetaan Olli Tampereelle". Pakko oli kuitenkin ehtiä edestakaisin ajelemisen välissä käydä vähän kokeilemassa uutta pyörää, ja niinpä pyörähdimme Leppävaarasta Munkkiniemen rantaan pienelle iltapäiväpiknikille. Olin ikionnellinen, sillä pyörää tuntui olevan helppo hallita, ja jarrutuskin tuntui paremmalta. Pyöräily alkoi tuntua koko ajan hauskemmalta ja hauskemmalta puuhalta, ja pelkoni väheni. Olin silti vielä älyttömän epävarma, mutta nyt jo uskoin siihen, että voin sinnikkäällä harjoittelulla tottua Konaani niin hyvin, että se alkaisi tuntua luonnolliselta ruumiini jatkeelta.

Pyöräilyvarusteita minun ei tarvinnut paljoakaan hankkia, sillä minulta löytyi juoksuajoiltani teknisiä urheiluvaatteita. Kypärä luonnollisesti oli ostettava, sekä haaroista pehmustetut pyöräilyhousut. Lidliin tulee kerran tai pari vuodessa superedullisia pyöräilykamoja myyntiin, ja sieltä löysin itselleni edullisesti vielä lukkopoljinkengät (=kengät, joiden pohjat lukitaan pyörän polkimiin polkutehokkuuden edistämiseksi), pyöräilyhanskat ja takataskullisen, teknisen paidan. Taskut ovat aika tärkeä juttu, sillä pyörälenkeillä ei todellakaan tee mieli vetäistä niskaan reppua eikä tarakkaakaan ole.

jts

Sittenpä olikin aika pistää lisää pökköä pesään treenirintamalla. Olli on ollut todella lempeä ja kannustava, mutta nopeasti otteita ja välitavoitteita koventava valmentaja – tyypillä on ollut salaisena tavoitteena koulia minusta itselleen pätevä lenkkikaveri. Tyyppi on tottunut tempaisemaan ihan rutiinisti 60 kilsan mittaisia lenkkejä, aika vauhdikkaastikin ja joskus jopa useampaan kertaan viikossa, kun meikäläinen taas oli aivan rapakunnossa. Pitkin talvea ainoa liikuntaharrastukseni oli noin kerran viikkoon tehty käsipainotreeni kotona. Aerobista rasitusta en ole harrastanut taas pariin vuoteen.

Aloitimme reippailla parinkympin lenkeillä, joita pidensimme nopeasti kolmekymppisiin. Saatoimme käydä ajelemassa kolme tai neljä kertaa viikossa. Alkuun väsyin todella nopeasti, erityisesti ylämäissä alkoi päätä särkeä ja happi kulki vaikeasti. Niskat alkoivat vetää jumiin staattisessa asennossa, ja käsiin sattui tärinä. Jännäilin myös yhä ajamista niin paljon, että puristin sarvia aivan tarpeettoman lujaa. Vaikka kokemuksesta tiesin, että kehitystä kyllä alkaa tapahtua kunhan malttaa jatkaa alkukankeuden yli, oli siltikin välillä haasteellista pitää tsemppiä yllä: harmitti hirmuisesti ja jopa hävetti, että on päästänyt itsensä näin ja noin kehnoon kuntoon. Olin itselleni todella ankara, enkä välttämättä aina rakentavalla tavalla. Onneksi jaksoin haastaa itseäni ja vetää täysillä – erityisesti alamäissä. x) Huomasin kuin huomasinkin, että jaksoin joka kerralla vähän paremmin ja vähän nopeammin. Kädet ja niskat alkoivat tottua, vahvistua ja rentoutua. Aloin päästä vauhdin makuun, ja tykkäsin lenkeistämme. Tamperehan on ympäryskuntineen mitä kaunein ympäristö poljeskella.

i wanna ride my bicycle 2

The Ultimate Test

Hervannassa on eräs paikallisten hyvin tuntema mäki, Lukonmäki. Oh yes, that one. (No, oikeasti mäen nimi on Lukonojanmäki, Lukonmäki viittaa asuinalueeseen, mutta kaikki kutsuvat sitä mäkeäkin Lukonmäeksi tai Lukkikseksi.) Se on pitkä ja jyrkkä, ja pitkä. Ja jyrkkä. Ja niin helvetin pitkä. :D No, jonkun puolikkaan kilsaa se taitaa olla, nousukulmalla 12%. Talvisin on tapana jännätä bussissa pääseekö bussi kesärenkaillaan tälläkin kertaa mäen ylös asti. Paikalliset reippailijat menevät vetämään Lukkista kehittääkseen hapenottokykyään. Arvatapa saattoi, että jo heti ensimmäisillä Hervannasta tehdyillä lenkeillä Olli vei minut Lukkikseen. Kuulkaa ihmiset, sitä mäkeä ylös tempominen pyörän päällä on yksi haastavimpia kokemuksiani ihmisenä ikinä.

Ensimmäisellä kerralla pääsin alaosastaan loivaa mäkeä tuskin edes puoleen väliin, kun jo oli pakko taluttaa loppumatka. Joka paikkaan sattui, happi ei meinannut kulkea, jalat eivät meinanneet kantaa, ja horjuin pyöräni vieressä päässä suristen kykenemättömänä puhumaan, oksetti. Itkin koko matkan taluttaessani pyörääni mäkeä ylös. Tuntui niin saatanan pahalta fyysisesti, ja tokihan se myös söi ihmistä uupahtaa heti alkuunsa. Olin epäuskoinen – tuleeko tästä yhtään mitään? Koskaan?

Toisella kerralla takana oli jo niitä reippaan kolmenkympin kilsan lenkkejä pari kappaletta, ja pari vauhdikkaampaa kymppiä. Polkeminen Lukkista ylös pelotti edellistä kertaa muistellessani, mutta olin päättänyt päästä edes vähän pitemmälle kuin viimeksi. Mieleni teki kuitenkin antaa periksi saavuttaessani edelliskerran etapin, ja hetkeksi olin jo päättänyt, että tähän jään. Sitten minua alkoi itseäni ärsyttää oma päättäväisyyteni luovuttaa ja antaa periksi, ja vastareaktiona sille aloin pyörittää päässäni ajatusta, että kroppa kyllä jaksaa pitemmälle kuin mieli luulee sen jaksavan, että jos sen sijaan päätän luovuttaa nyt, homma ei satavarmasti etene mihinkään. Niinpä päätin, etten hyppää pyöräni päältä ennenkuin on oikeasti aivan pakko, sama se miten pahalta tuntuu. Vielä metri. Vielä polkaisen kerran, ja toisen kerran, ja vielä kerran polkaisen. Vielä kerran. Pääsin lopulta ehkä neljä metriä edellisen etapin yli, ja se tuntui aivan mielettömän isolta voitolta. Edelleen meinasi itkettää fyysinen paha olo, mutta olin saanut erinomaisen konkreettisen todisteen siitä, että kehityin.

Kolmannella kerralla etenin hitaasti mutta varmasti noin 3/4 osaa mäestä. Enää ei edes itkettänyt tai oksettanut. Olo oli huikea – ei siksi, että endorfiinit olisivat jyllänneet hulluna (sitä tuntemusta en ole vielä koskaan liikunnasta saanut), vaan koska olin voittanut itseni. Muutamassa viikossa olin kehittynyt omalla mittapuullani ihan mielettömäksi badassiksi. :D Taputin itseäni henkisesti selkään koko loppuillan, vaikka mäessä onkin yhä poljettavaa jäljellä. Toki olen myös tuonkin jälkeen edelleen hapenottokyvyssäni mielettömän paljon itseäni aktiivisempia reippailijoita jäljessä, ja ylämäkivauhtini jää aika onnettomaksi mateluksi. Mutta nyt ainakin olen huomannut, että kyllä ne omat rajat vain venyvät ja siirtyvät, kun sinnikkäästi jatkaa ja jatkaa, eikä suostu antamaan periksi. Alussa toki kehitys on aina kaikista nopeinta, mutta mikäs sen paremmin motivoisikaan. :D Lukkiksessa tapahtuneen edistysaskeleen jälkeen olen luottanut omaan kroppaani enemmän ja alkanut sietää hetkellistä pahaa oloa paremmin. Enää se ei huuda minulle omaa huonouttani, vaan kehitysprosessia.

i wanna ride my bicycle 1

Matkan pituus tuplaantuu

Etukäteen minua pelotti kamalasti se koko ajan tavoitteenamme ollut kuudenkympin lenkki. Pelkäsin, etten jaksa. Kuusikymppiä on paljon enemmän kuin kolmekymppiä. Sehän on tuplasti enemmän! ;o Reittimme eteni Pirkkalan läpi vanhalle Säijän kylän maantielle ja kiersi lentokentän toista puolta takaisin. Koska oli helleaika, lähdimme liikkeelle jo aamukahdeksalta. Ilokseni (ja myös Ollin hämmästykseksi) Säijän lenkki ei missään kohtaa nitistänyt minua täysin, vaikka toki etenimme rauhallisesti ja lopussa väsytti jo aika huolella. ...Ja vaikka onnistuin (hallitusti) kaatumaan ja saamaan mojovat mustelmat kämmeneeni ja pohkeeseeni. Mäkien vastapainona sai kuitenkin hurruutella hiljaisella maantiellä pitkiä alamäkiä hurjaa vauhtia, ja tasainen, hyväkuntoinen asfaltti renkaan alla teki polkemisesta yllättävän kevyen tuntuista. Tietysti on myös ihan hauskaa katsella ihmisten ilmeitä, kun kertoo käyneensä aamulla polkemassa kuusikymmentä kilometriä, ihan tuosta ohimennen. :D Sohvaperunan identiteetistään hiljalleen irti päästävä ottaa päivittelyt imarteluna, kiitos vain. ^^

i wanna ride my bicycle 5

Tuon jälkeen Säijän lenkkien tavoitteena on ollut keskinopeuden kasvattaminen, sellainen 25km/h on ihan ok maantievauhti näin alkuunsa saavuttaa. Vertailun vuoksi ensimmäisillä kolmenkympin lenkeillä mentiin juuri ja juuri kahtakymppiä. So far tuolla meidän aktiiviurheilijalla ei ole oikein edes syke noussut meidän lenkeillä. Sorry vaan, kulta. :D Siispä poljimme polkemistamme, samalla kun valmistelimme muuttoa keskustakimppakämppäämme ja nautimme viimeisistä kesäöistä Hervannassa. Muuton jälkeen poljimme sitten Tampereen keskusta tukikohtanamme. Lopulta ennen Lontoon reissuani minut totutettiin ajamaan lukkopolkimilla (kesti muuten useamman viikon, ennenkuin kaaduin niillä sen pakollisen ensimmäisen kerran!) JA keskinopeudekseni saatiin tallottua reippaat 24km/h. ^^ Lisäksi olen saanut kullaltani erityismaininnan reippaasta asenteesta ja sinnikkäästä temmon ylläpitämisestä ylämäkien jälkeen silloinkin, kun Olli jo odotti minun alkavan keräillä itseäni. Ha, en minä niin helpolla enää annakaan periksi. ;)

i wanna ride my bicycle 13

Tarinan opetus

Kaiken kaikkiaan tähän mennessä pyöräily on opettanut minua löytämään itsestäni sisua, pitkäjänteisyyttä ja sietämään mielettömän paljon entistä paremmin hetkellistä pahaa oloa – pyöräillessä kun sykkeet noin keskimäärin ovat sen verran matalalla, että tappointervallien jälkeen pystyy kyllä palautumaan ihan mukavasti samalla, kun pitää reipasta tahtia yllä, eikä ylämäkien tempomisesta päähän muodostuva humina ja surina kestä kovin kauaa. Alussa olin pyörän päällä aivan onnettoman kömpelö ja epävarma, mutta vähitellen satula on tullut luontevaksi paikaksi olla, osaan käsitellä kaksipyöräistäni ja odotan oikeasti innolla, milloin pääsen ja ehdin seuraavan kerran pyöräilemään. Pyöräilyhän on aivan mielettömän makeeta!

Kaikki tämä on antanut mielettömästi lisää itseluottamusta ja uskoa omaan kehityskelpoisuuteen asiassa kuin asiassa: alku on aina kaikessa uudessa vaikeaa, jopa itkettävän hankalaa, mutta toisaalta opin ja totun kyllä, kunhan saan harjoitella, ja mikä tärkeintä, kunhan itse päätän olla antamatta periksi ja jatkan sitä harjoittelua. Alkukesästä vielä pohdin, että näinköhän minusta mitään pyöräilijää tulee. Mutta jos monet muutkin vain hyppäävät pyörän päälle ja alkavat polkea, miksen minäkin? Ei minussa pitäisi olla mitään niin perustavanlaatuista vikaa, joka estäisi minuakin oppimasta ja kehittymästä. Minä halusin oppia pyöräilemään enemmän kuin halusin olla se, joka kokeilee kaksi tai kolme kertaa ja luovuttaa sitten heti alkuunsa.

i wanna ride my bicycle 12

Välillä hävetti sählätä pyöränsä kanssa mm. keskellä risteystä valoissa (tai kaatua pienessä alamäessä samalla, kun ohikävelijät vain tapittavat kyljelleen muksahtanutta tunaria), mutta mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki ei-ketterät ja ei-huippukuntoiset pidättäytysiviät treeneistään vain, koska eivät ole jo valmiiksi taitavia tai huippukunnossa? Siis miten voisivatkaan olla, jos eivät ole koskaan harjoitelleet? :D Sinänsä absurdia, että tulee edes mieleen hävetä sitä, että ei kokemattomana osaa jotakin, mutta ihmismieli on jännä juttu, eikä se aina toimi täysin rationaalisesti, vaan tunne- ja elämyspohjalta. Olen yrittänyt ulottaa samaa itseni ylittämisen logiikkaa jokaiseen ylämäkeen, joka on mulle vaikea, jokaiseen salitreeniin, jolla ihmettelen miten näitä laitteita käytettiinkään ja jokaiseen tenttikirjaan, joka mukamas huutaa mulle takaisin omaa tyhmyyttäni. Jos jotain ei osaa, sitten opetellaan.

Tavoitteet eivät suinkaan olleet siinä. Tänä syksynä olisi tarkoitus vielä käydä lenkittelemässä satanen Pyhäjärven ympäri, ja ensi kesänä aion osallistua Pirkan Pyöräilyn Klassikko-kierrokselle, joka kiertää 134 kilometriä Näsijärven ympäri. Olli tosin on jo uhonnut, että totta kai lähden suoraan Pirkan lenkille, vetämään 217. Katsotaan, ensi kesän alku näyttää, mihin se oma kunto riittää. Joka tapauksessa, nautin pyöräilystä, ja JTS:stä on tullut yksi parhaita kavereitani. Onhan se ollut mukanani niin haasteissa, kuin niiden ylittämisessäkin mukana. ;)

Löytyykö sieltä ruudun takaa muita innokkaita pyöräilijöitä? ;)

i wanna ride my bicycle 8

10 kommenttia :

Anonyymi kirjoitti...

Mä olen miettinyt tätä aiemminkin, mutta joissain asioissa meidän elämän (elämien?) käänteet tuntuvat menevän jopa pelottavan samankaltaista rataa. :D Esim. juuri pyöräily ja minkälaista reittiä se tulee tutuksi. Vielä parin kuukauden tarkkuudella samaan aikaan. Outoa!! :D Mutta hienoa että olet päässyt ns. kärryille (pun absolutely intended) ja olet saanut uuden hienon harrastuksen.

Tuossa aiemmassa postauksessa selkäpuolelta otettu kuva on muuten aivan ihanan kaunis.

Hyvät viikonjatkot. ^.^ Taas pitäisi palata yliopistolle...

/Hannele

Maria Morri kirjoitti...

Hahaa, aikamoista kyllä! :D Mut pyöräily on toisaalta muutenkin nousukiidossa, ja paljon esim. keskustellaan hyvien pyöräilyväylien suunnittelusta ja siitä miten sitä liikennettä pitäisi kehittää. Ehkä se onkin seuraava liikuntabuumi crossfittien ja semifitness-treenaamisen rinnalle? ;) Anyways, tosi hauskaa, että säkin oot löytänyt pyöräilyn hauskuuden ^^ Ja kiitos. :)

Mukavaa viikonjatkoa sullekin! Ja tsemii lipastoiluun, meikänkin pitäs jaksaa väkertää noi vikat tentit pois...

NooranElämää kirjoitti...

Aattelin vaan sanoo, että luin koko tekstin!

(ja et oot hölömö. treeniblogissakin yks mimmi sano, ettei millään voi polkee n. 10 kilsan työmatkoja ja sit sun pitää vedellä joku 30 kilsaa yhdeltä seisomalta :D)

Enni kirjoitti...

ihana postaus ja hyvin kirjoitettu! Mullakin olis pyörän (ja kypärän) osto edessä, mutta ihan työmatkoja varten vaan... :D

Kaoka kirjoitti...

En ole varma mainitsitko, mutta harrastetaanko maantiepyöräilyä talvella lainkaan?

Meikäläisen pyöräily rajoittuu lähinnä käytännölliseen mummopyöräilyyn kaupunkialueella. Ihan kiva sekin, koska itelle on kans jäänyt paha kammo pyörällä kaatumisesta, ja moneen vuoteen en halunnut ajaa pyörällä lainkaan :)

Maria Morri kirjoitti...

Noora, aww :)

Enni, hihi, varo vaan, se vie pian mukanaan... :D

Kaoka, voi harrastaa, jos on asiaan sopivat renkaat tai sitten jos on tosi hyvä reitti, ei liukasta, ei soraa jne. "Pelkällä" maantiepyörällä voi olla haasteellista, mutta esim. tolla mun cyclocrossarilla jo pystyisi siihen paremmin. Esim. Ollin veli naapureineen taitaa pyöräillä neljänkympin työmatkoja myös talvisin. :)

Maria Morri kirjoitti...

Ja siis cyclocrossari on vähän niinkuin maantiepyörän ja maastopyörän välimuoto, sorta, kinda, vähän silleen muuntautumiskykyisempi eri olosuhteisiin. Noilla perusmaantiepyörillä nimittäin ei ajella kuin oikeastaan ihan vaan tosiaan asfaltilla, kapeiden ja aika silosten renkaiden takia jo helposti pienikin sora tai epätasainen maaperä esim. metsäteillä tekee ajelusta aika kiikkerää, plus on myös riski, että rengas puhkeaa. Crossarit toisaalta vastaavasti on inasen painavampia ja jykevmpiä, mikä voi tehdä ajamisesta raskaampaa, mutta rungon materiaali vaikuttaa tohonkin todella paljon. Itsellä esim. on JTS:ssä hiilikuituhaarukka, joka vähän keventää pyörän painoa, ja toisaalta maantiepyöräkin voi olla painava. Myös. esim. renkaiden kiekoilla voi kait jonkun verran säädellä painoa.

Enni kirjoitti...

Noniin ja nyt se kypäränosto tuli jo uniin ... :D

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus!

Itsellä pyöräily on ollu vahva osa elämää siitä lähtien, kun polkemaan oppisin. Kavereiden saadessa mopokortteja meikä joutui tyytymään polkupyörään ja oli pakko opetella pysymään edes jotenkuten vauhdissa mukana ja kyllähän kaverit ihmettelikin miten lujaa loppuviimeksi sillä pyörällä pääseekään :D maantiepyöräilystä olen haaveillut jo useamman vuoden, mutta en halua tunkea tänne 32 neliöön vielä pyörää keskelle lattiaa niin haave omasta maantiepyörästä saa odottaa kunnes hankkiudun isompaan asuntoon. Toistaiseksi saan sotkea hullun lailla kahden normipyöräni kanssa ympäri Turkua ja lähikuntia :)

Maria Morri kirjoitti...

Seinälle telineeseen roikkumaan sisustuselementiksi.. :D Täällä meillä on nyt tuolla lasitetulla partsilla muuten kolme pyörää. On hieman... ahdasta. x)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...