27.11.2013

Taas hieman vähemmän viisas

Moikka taas kaikille!

Bloggari potee tällä hetkellä sohvanpohjalla eilen poistettua viisaudenhammaskoloansa vaihdellen haalean glögin ja mustikkakeiton välillä (haaveillen kaihoisasti Marianne-karkkien pureskelusta), mutta ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne päivän asun viikonvaihteesta, kun oltiin porukalla metsästämässä joululahjoja ja syömässä. Tupareiden kuvasaldo puolestaan jäi aika pieneksi, kas kun aika vei mukanaan ihanien ihmisten kanssa ollessa, mutta näette kyllä tuota pikaa muutamia valikoituja otoksia!

isabel marant pour hm coat 1

Tarkkasilmäiset huomaavat kuvassa jotakin, josta intoilin jo aiemmin syksyllä: Isabel Marantin ja H&M:n yhteistyömalliston villakangastakin! Jes, sain kuin sainkin sen käsiini! ^^ Laatikkomainen ja hieman väljä boyfriend-malli on mukavaa vaihtelua tyköistuvalle, paksulle melton-villaiselle ja ennenkaikkea mustalle takilleni, mutta samalla törmäsin yllättävään pohdinnanaiheeseen: minkä värisiä kaulahuiveja harmaan takin kanssa käytetään? :D

Musta nyt sopii kaikkeen, toki, mutta entäs jos haluaisi ylipäätään vaaleamman kokonaisuuden? Harmaa huivi harmaan takin kanssa tuntuu vähän vaisulta vaihtoehdolta, ja aivan valkoista huivia en vain pysty visualisoimaan itselleni. Kuviot. Niin sen täytyy olla. Tarvitsen siis jatkossa kuviollisia, paksuja, leveitä villaisia huiveja.

Kuvista kiitos Nooralle, joka on muuten palannut taas bloggaamisen pariin!

Takki / Coat: Isabel Marant Pour H&M | Farkut / Jeans: BikBok | Kengät / Shoes: Converse Dainty (saatu / gifted) | Laukku / Bag: Proenza Schouler PS11 | Huivi / Scarf: All Saints Men

isabel marant pour hm coat 4 isabel marant pour hm coat 2 isabel marant pour hm coat 3

Sanottava muuten taas kerran, että kyllä viisaudenhampaan poistaminen on lopulta aika hiton paljon vähemmän pelottavaa ja dramaattista, kuin mitä aina saa kuulla ja lukea. Kyseessä on toki yksinkertainen psykologinen ilmiö: kauhutarinat kerrotaan aina eteenpäin ja ne myös jäävät mieleen paremmin kuin yksinkertaiset "meni kivasti, ei siinä mitään ihmeellistä ennen eikä jälkeen, lääkkeetkin toimi ihan niinkuin piti" -toteamukset. Mitä suurempi särö omassa todellisuudessa ja sen rauhassa, sen suurempi älämölö siitä on myös itse nostettava. Tästä syystä ei oikeastaan pitäisi ikinä yhtään missään asiassa lukea ihmisten kertomuksia ja kokemuksia. :D Jokainen on toki yksilö: voihan olla, että kaikki meneekin ihan päin persettä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla, mutta ennalta siitä asiasta murehtiminen ja stressaaminen ei kyllä auta tasan mitään.

Mutta siis: allekirjoittaneella sujui kaikki erittäin hyvin kieroista juurista huolimatta. Aikaisemman kokemuksen tuoman viisauden myötä enää ei edes itkettänyt eikä kovin kamalasti jännittänyt. Itse poisto-operaatio on todella nopea: aikaa menee aina eniten siihen puudutuksen vaikutuksen alkamisen odotteluun ja muihin valmisteluihin. Eilen haavaa vielä meinasi jomotella illalla, ja seuraavan särkylääkkeen ottamiseen oli tuossa kohtaa vielä hetki, mutta kas vain, mikä nerokas huomio: rauhassa sohvalla pitkällään löhötessä kipu ja särky ja tuikkiminen menee lähes kokonaan pois. Kannattaa siis käpertyä lähimpään kainaloon potemaan ja ottaa iisisti.

Sitten päivän vine -osioon: Suhtaudun näin chillisti viisurioperaatioihin ja etukäteismurehdintaan, mutta samalla stressaan itseäni melkein hengiltä gradujumituksen (ja noh, yleisen opintojumituksen) takia. Sanon suoraan, etten ole saanut tänä syksynä tehtyä työtäni kymmentä sivua enempää, ja viimeisen kuukauden olen ikäänkuin antanut kaiken muun mennä reippaasti ison G:n edelle. Elämänmuutosten, ystävien, muuton, uuden kämpän sisustamisen, uuden rakkauden, ensilumesta nauttimisen. Kaikkihan meistä välillä alittavat itsensä, ja itse on itsensä pahin kriitikko ja ruoskija, mutta vaikka miten yritän asettua itseni ulkopuolelle objektiiviseksi tarkkailijaksi, en pysty sanomaan tästä jumiasiasta mitään kaunista itselleni. Paitsi saman, minkä ohjaajaproffani: olet tehnyt enemmän kuin et yhtään, eikä G ole koko elämä. Mutta eihän tää nyt silti vetele.

Miten se kuuluisa niskaote itsestä tehtiinkään? Miten ihmiset tekevät sen? En ole koskaan päässyt sille ymmärryksen asteelle. Helposti käy niin, että sitä vain tuijottaa eteensä pala kurkussa pää kuin laskuhumalassa suristen. Muodosta siinä sitten niitä koherentteja ajatuksia. (Tässä kohtaa tekstiä uhmasin maailmankaikkeutta ja pureskelin en yhden, en kahden, vaan kolmen Marianne-karkin verran. Ei katastrofia.)

Ratkaisuyritelmä: pakotan itseäni keskittymään positiivisiin ajatuksiin, muistuttamaan itseäni kaikesta hyvästä elämässä (niistä asioista, joiden olemassaolo nyt toivottavasti ei riipu pätkän vertaa mun gradustani :D), kaatamaan mukiin vähän lisää glögiä ja ajattelemaan, etten minä ihmisenä ja persoonana ole yhtä kuin tekemättömät työni tai epäonnistuneet yritelmävirityskyhäelmät. Vaikka välillä tuntuukin siltä, että ainoa, mikä yhteiskuntaa ja joitakin ihmisiä kiinnostaa ovat ulkoiset tittelit ja statukset. Leimat, joita voi asetella ihmisten päälle ja esitellä muille. Lokerot, joihin ihmiset voi nätisti ja mutkattomasti asettaa ja sitten unohtaa heidät niihin. Mutta kyllä se tästä. Kyllä minäkin vielä. Kyllä mustakin vielä jotakin tulee.

Ei, virhe. Mähän olen jo jotakin. Kaikki meistä on, koska tässä me olemme. Meitä on (eivätkä nämä lokerot sulje mitään muuta lokeroa ulkopuolelleen ainakaan kuin toviksi kerrallaan) vitsailijoita, pohdiskelijoita, sohvaperunoita, ruuanlaittajia, sunnuntaiurheilijoita, suihkulaulajia, pöytälaatikkorunoilijoita, oman elämämme sankareita, hiljaisia, äänekkäitä, rohkeita, ujoja, myötätuntoisia, huolettomia, kotitonttuja, kylähulluja, ystäviä, lapsia, vanhempia, rakastajia ja rakastettuja. Elämä on nyt, eikä vuoden tai kymmenen vuoden päässä, kun taskussa vihdoin komeilee se tutkintopaperi. Kyllä kaikki järjestyy.

Lisää glögiä.

P.s. Snow Patrolin Run on muuten ihan yllärihyvä, ja Chasing Cars on biisi, jota varmaan popitan repeatilla loppuviikon. Miten nää on mennyt multa jotenkin ihan ohi? Noh, allekirjoittanut löysi tuossa vasta noin viime viikolla myös yllärirakkauden Jenni Vartiaiseen. Ei kai siinä, parempi myöhään kuin ei milloinkaan?


3 kommenttia :

Anonyymi kirjoitti...

Mikä koko sulla on tuossa takissa:)?

Anonyymi kirjoitti...

Gradu, niinpä. Löysin sattumalta tällaisen lohduttavan pätkän omaa graduahdistustani helpottamaan:

"Väitöskirjaprokrastinaatiota esiintyy tavallista useammin juuri tunnollisilla opiskelijoilla, joilla taas muunlainen prokrastinaatio on harvinaisempaa. (...) Väitöskirjaprokrastinaation aiheuttamat työskentelyvaikeudet haittaavat heitä yleensä sangen pahasti, koska toisin kuin tyypillisillä vitkuttelijoilla, heillä ei ole kunnon kokemusta töiden kesken jättämisestä. (...) On pelottavaa, jos jotakin tehtävää ei saa hoidetuksi. Se tarkoittaa, että ihminen ei enää hallitse itseään. Juuri siksi prokrastinaatio kauhistuttaa tunnollisia ihmisiä."

Että oikeasti en oo laiska lahna, vaan tää kaikki johtuu siitä, että oon oikeasti niin tunnollinen! Niin. >_<

Maria Morri kirjoitti...

Anoynyymi, 34!

Anonyymi, toi puhuttelee mua kyllä täydellisesti, kiitos! :D :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...