2.10.2013

Ideakoru

Monille lienee jo tässä vaiheessa tullut tutuksi harjavaltalainen yritys nimeltä Ideakoru, joka valmistaa mm. monissa blogeissa nähtyjä hopeisia rannekoruja, joihin voi painattaa oman tekstinsä. Ajatus omasta rannekorusta on kutkutellut mieltäni jo iät ja ajat, samoin teksti, jonka siihen halusin painattaa. Kavereiden korujen hipelöinti lopulta varmisti päätökseni, ja näpyttelin tilausta ohuimmasta saatavilla olevasta korusta menemään. Ideakorun palvelu on ystävällistä ja ihmisläheistä, mistä kiittäminen on korujen valmistajaa Maarit Naakkaa. Tässä siis oma uutukainen aarteeni!

ideakoru kapea hopea 2 ideakoru kapea hopea 3

Halusin tekstiksi itseäni kannustavan "voimalauseen", ja Queenin biisin The Show Must Go On on puhutellut kyllä aikamoisen kovaa. (Kirjoitinkin Freddie Mercuryn syntymäpäivän yhteydessä tuntojani ja purin syvää ihailuani.) Sisäpinnalle halusin tekstiksi "I'll face it with a grin", joka muistuttaa minua itseäni suhtautumaan asioihin myönteisesti ja ei-liian-vakavasti. Lisäksi tuo sisäpinnan teksti on sellainen, että sitä voi sitten näyttää vain valikoiduille ihmisille (kyllä, te blogini lukijat olette nyt juuri sellaisia valikoituja ihmisiä :)) ja samalla keskustella näiden kanssa hieman pintaa syvemmälle menevistä asioista. Se tietysti vaatii useimmiten myös sitä, että antaa korun toiselle käteen luettavaksi: se on luottamuksen osoitus, samoin kuin sen jakaminen, mikä idea tuon tekstikokonaisuuden takana on.

Vaikka olen aika usein ulos päin rohkean ja itsevarman oloinen, epävarmuuden hetkeni on minullakin, kuten nyt ihan varmasti kaikilla on. Erityiseti mua on vaivannut se paljon puhuttu, erityisesti nuoria aikuisia helposti riivaava "huijarisyndrooma", jossa jotenkin kokee itsensä niin osaamattomaksi ja taitamattomaksi, ettei muka ansaitse paikkaansa vaikkapa opiskeluissa tai työpaikalla. Että ikään kuin odottaa vain hetkeä, kun se paljastuu kaikille muillekin. Ja siis, alleviivaten, tämä on ihan perusteeton pelko, se on lähinnä itsevarmuuden ja itsearvostuksen puutetta, ylikriittistä otetta omien taitojen arviointiin. Liian suuria vaatimuksia itselle ja toisaalta muiden yliarviointia suhteessa itseensä.

Mulle tää on korostunut juuri nimenomaan opiskeluissa: välillä olen miettinyt, etten vain ansaitse opiskeluoikeuttani, että vain teeskentelen tietäväni jotain jostakin ja osaavani jotakin, vaikka oikeasti olen pihalla kuin lumiukko. Hirveän tuhoisa ajatus, ja arvosanojenkin perusteella ihan perusteeton. Mutta aina järkipuhe ei vain tehoa tunteisiin, eivätkä läheskään kaikki osaa täydellisesti kontrolloida omia tuntemuksiaan. On löydettävä keinoja puhutella niitä tunteita. Esimerkiksi seminaariesitelmiä pitäessä haluaisin mieluiten vain jäädä kotiin peiton alle tärisemään. Mutta sellainenhan nyt ei vaan käy. Suoritukset on saatava, esitelmät pidettävä ja asialliset hommat hoidettava. Jäämällä kotiin kyyhöttämään varmistaa ainoastaan sen, ettei mikään tule varmasti ikinä muuttumaan. On mentävä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. (Pätee muuten myös treenatessa, kuinka ollakaan.)

Niinpä olen ratkaissut ongelman aika yksinkertaisella metodilla: jos en koe olevani oikeasti osaavainen, sama se, voin silti aina edes esittää sellaista. :D Mennään mukaan siihen pääkoppaa riivaavaan huijausdiskurssiin, mutta käännetään se negatiivisesta positiiviseksi. Vedetään se show. Huijataan kaikkia! Viedään niitä ihan satasella! Tiesinhän, että peruskoulun ja lukion ilmaisutaidon kursseista ja satunnaisista teatteriharrastuksista tulee vielä olemaan hyötyä elämässä. ;) Päälle skarpit ja uskottavuutta henkivät vaatteet, meikki hyvin, tukka hyvin. Selkä suoraksi, hyvä ryhti, olkapäät rennosti alas ja kädet mihin tahansa muualle paitsi itseään halaavaan otteeseen tai pusakkaan. Sitten vain pokkana vetämään esitystä keskelle huonetta kuuluvalla äänellä takaseinää tuijottaen. Otetaan tila haltuun. Occupy classroom!

Toimii joka kerta – meikä saa esitelmät pidettyä ja ihmiset menee täydestä, saattavat vielä kehuakin. :D The show must go on, tai kuten Madagascarin pingviinit sanovat: Just smile and wave. ;) Pikkuhiljaa sitä on alkanut myös itsekin uskoa siihen, ettei olekaan pelkkä huijari, vaan osaa sittenkin jotain ihan oikeasti. Hyviä arvosanoja kun nyt ei kuitenkaan pelkillä vaatteilla ja selkeällä äänellä ansaita. Kuten Amy Cuddykin on TED Talkissaan todennut, "Don't fake it 'till you make it, fake it 'till you become it."

********

Ideakorusta löytyy myös paljon muuta kaunista ja ihanaa sormuksista korvakoruihin, riipuksiin, solmioneuloihin ja kalvosinnappeihin. Voin siis kyllä lämpimästi suositella Ideakorun valikoiman tsekkaamista, mikäli mielii kauniita kotimaisia hopeakoruja itselle tai lahjaksi. :)

ideakoru kapea hopea 1

6 kommenttia :

Kaoka kirjoitti...

"Huijarisyndrooma", siis tälle on ihan nimikin! :D Ja että on ihan yleistäkin vielä!?

Oivoi, tässä sitä taas näkee miten hölmöä on luulla yhtään missään asiassa olevansa jotenkin yksin tai ainoa!

Maria Morri kirjoitti...

http://yle.fi/puhe/ohjelmat/maria_pettersson/lahjakkaiden_naisten_huijarisyndrooma_6335.html

Enni kirjoitti...

Mä poden tota syndroomaa vähän väliä, eikä asiaa auta se, että itse välillä jopa tuntee olevansa hyvä ja sitten asiakas sanoo, että eiii tällaista ja väläyttää jotain aivan erityylistä kuin mitä itse oli ajatellut. Ja silloin sitä miettii, että miksen osaa?!?! Mutta kiva kuulla, että sille on nimi. Ensi kerralla en anna syndrooman pukata päälle ;)

Maria Morri kirjoitti...

Enni, oikea asenne! :) Asiakkaathan voi tunnetusti olla välillä aika vaikeita ja vaatia suunnilleen kuuta taivaalta, mutta kun tuntee oman osaamisensa ja pystyy sanomaan itselleen, että kyllä minä parhaani tein, niin eipä sillä muulla liene oikeasti niin suurta väliäkään. :)

Se on muuten jännä, että kun asialle on olemassa nimi, vaikka vähän hassukin, niin omat tunteet ja ajatukset pukeutuvat helpommin käsiteltäviksi ja jaettaviksi. Epämääräinen ahdistus ja epävarmuus on ehkä hankalaa ottaa puheeksi, mutta jos sen voi nimetä vaikka sitten "huijarisyndroomaksi" ja selittää sen jotenkin näin käsitteenä, niin sitten on muidenkin helpompi tunnistaa siitä itseään ja sanoa, ettet ole hei yksin. :)

Ja ei me olla yksin.

Hreathemus/NDSL kirjoitti...

Kuten Kaoka yllä, minäkään en tiennyt tällä olevan nimeä. Kun aloitin yliopistossa, pelkäsin koko ensimmäisen vuoden että joku päivä joku yliopiston edustaja kävelee luentosaliin perässään kaunis ja laiha ja fiksu ja seurallinen ja kätevä ja mukava ja ja ja anti-minä, katsoo minuun nyrpeän näköisenä ja ilmoittaa kovaan ääneen että minun valintani oli vakava tietokonevirhe, että otapa kamasi ja häivy täältä arvollisten joukosta alempien ihmismassojen joukkoon minne oikeasti kuulun.

Nyt olen sairaana kroonisen vakavan masennuksen takia, opinnot maisterivaiheessa kesken, olen aloittanut kourallisen kursseja puoli tusinaa kertaa kunkin. Ei voi välttyä miettimästä, että olen ihan oikeasti huijari joka vei opiskelupaikan joltain paremmalta ihmiseltä, josta olisi jo neljä vuotta sitten (viimeistään) tuottava yhteiskunnan jäsen ja veronmaksaja.

Maria Morri kirjoitti...

Hreathemus/NDSL aww harmi kuulla! Mutta hei, sä et oikeasti ole yksin noiden fiilisten kanssa. Mielenterveydenongelmat on tosi yleisiä (YTHS:n tilastojen mukaan about joka viidennellä on jotain), ja eihän niille mitään voi, kun ne vaan iskee. Mulla on kans ollut häikkää tässä vuosien varrella, ja tunnistan kyllä tuon järkeilyn, minkä esitit. Mutta ajattele niin, että kun oot sisään päässyt, sulla ON oikeasti oikeus olla siellä, eikä sairastuminen vie sitä oikeutta. Sulla on oikeus parantua ja saada voimas takasin ja palata opiskeluun. :) Ja kyllä sieltä ylös pääsee!

P.s Kahdeksas vuosi menossa. -.-

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...