25.8.2011

Pelaamassa: Starcraft 2 - Wings of Liberty

Image and video hosting by TinyPic

Blogiani pidempään lueskelleet lienevät perillä siitä, että olen enemmän tai vähemmän peli-intoilija. Pidän hirveästi pelaamisesta, ja hyvät pelit saavat multa yhtä suuren fanitusreaktion kuin hyvät elokuvat. Vaikka en pelaa nykyään kovin usein, ja monet pelit jäävät auttamatta kesken, seurailen peliuutisia, saatan katsella miehen pelaamista ja olen hirveän kiinnostunut ylipäätään peleistä ja niiden potentiaalista viihdyttää, kertoa tarinaa ja ottaa kantaa tavalla, jota muut mediaformaatit eivät samalla tavalla mahdollista.

Kuluneet kauhistelut taas pelien vaarallisuudesta nuorille ja imeväisille saavat minussa aikaan sekä huvitusta, että myötähäpeää. Kun massamurhaaja Breivikin pelitaustasta väännettiin, yllätys yllätys, lehtiin kourallinen juttuja, kelasin, että miten ihan tosissaan tää liittyy mitenkään mihinkään, ja että eikö näitä toimittajia edes hävetä. Pelot pelien eristävästä luonteesta ovat nekin nykyään niin ja näin, peliyhteisöt, teamspeakit ja moninpelit ylipäätään ovat kyllä aika pitkälle sosiaalista toimintaa, ja kuten hiljattain tehdystä kyselystäkin huomataan, sosiaaliset suhteet ovat useimmille tärkeä osa peliharrastusta. Uusia ystäviä saadaan, ja heitä myös tavataan pelien ulkopuolellakin.

Tähän väliin muuten kehoitan ihmisiä katsomaan ihan sikahienon trailerin tuosta pelistä, josta siirryn nyt läpättämään. ;) Eeppistä, eeppistä!


Nyt viime viikkoina olen pelannut Starcraft 2: Wings of Libertyä. Yllä oleva traileri kertoo juonen aika hyvin: ihmiset sotivat kahta muukalaisrotua vastaan, samalla kun sankareillamme on päällä myös vastarinta tyrankia ja tämän joukkoja vastaan. Vanhat muistot riipivät rintaa, ja menneisyys alkaa hiipiä esiin. Samalla jotakin suurempaa uhkaavaa alkaa myös vilahdella taustalta... On aika päättää, kuka tahdot olla.

Tarina keskittyy Jim Raynoriin, entiseen sheriffiin ja sotasankariin Starcraft ykkösestä, sekä tämän lähipiiriin ja vanhaan heilaan, Kerriganiin, nykyiseen avaruusolentokuningatarpahikseen. Uh, siinäpä kuvio työstettäväksi. Sanoinko jo, että koko tarina ja avaruusoopperainen asetelma on aika huikean eeppinen? Koska kyseessä on Blizzardin peli, laatu on taattua, ja huumoriakin löytyy. Nää tyypithän ei siis yksinkertaisesti suostu julkaisemaan peliä, johon eivät ole oikeasti tosi tyytyväisiä.

Image and video hosting by TinyPic
Image and video hosting by TinyPic

Starcraft 2 on reaaliaikastrategiapeli, joka tarkoittaa sitä, että koko ajan pelaaja joutuu miettimään mitä tekee seuraavaksi ja siis suunnittelemaan liikkeensä, mutta vuoropohjaisuuden sijasta kaikki äksöni tapahtuu tässä ja nyt, pysyit mukana tai et. Starcraftissa rakennellaan ja kehitetään tukikohtaa, koulutetaan joukkoja ja puolustaudutaan vihollisilta samalla, kun suoritetaan tarinaan liittyviä erilaisia tehtäviä, esimerkiksi käydään vapauttamassa tarinalle oleellisia tyyppejä vihollisten linnakkeesta. Kenttien välissä päästään sitten enemmän sankareiden saappaisiin käymään tarinaa edistäviä keskusteluja, ostamaan lisävarusteita ja valitsemaan seuraavia tehtäviä. Myös cutscenejä, eli elokuvamaisia videopätkiä nähdään, niitä on yleensä tarinan kannalta oleellisimmissa kohdissa.

Image and video hosting by TinyPic

Olen kokeillut aiemmin vuoropohjaisia pelejä tyyliin Civilization, ja olin varma, että koko strategiapeligenre on minulle ihan liian monimutkainen (ja minä liian lyhytjänteinen) kiinnostuakseni tarpeeksi, jotta osaisin tehdäkin pelissä jotakin muuta kuin kirota, miten taas kerran kaikki kusi kintuille, enkä edes tajunnut, mitä kaikkea tapahtui. Noh, mies vaatimalla vaati ja intti, että kyllä pitää demo kokeilla. Lopun arvaattekin: pelasin SC2:n demon ja olin koukussa. Peli ei ollutkaan yhtään niin monimutkainen tai vaikea, kuin olin kuvitellut, vaan just ihan mielettömän hauska! Minä nyt tosin väännän sitä helpoimmalla vaikeusasteella, mies tahkoaa vaikeinta. Hyllyssä on meillä pelin keräilyversio.

Image and video hosting by TinyPic

Olen pelien avulla huomannut itsestäni sen, että suhtaudun haasteisiin vähän turhan äkkiä aika pessimistisesti, peleissä varsinkin jopa luovutan aika nopeasti, tai ainakin hermostun. Mies taas tasan tekee ja tekee, harjoittelee ja harjoittelee, kunnes kehittyy, oppii tarpeeksi ja pääsee läpi. Pelien avulla olen sitten myös itse harjoitellut tuota samanlaista "Jes, jännittävä haaste, tilaisuus oppia ja kehittyä kivasti!" -asennetta. :D Pelit myös antavat aika nopeasti sen myönteisen palautteenkin: "Tartuit haasteeseen, opettelit, osasit ja jyräsit kaikki. Mission complete!" Aika kehittävää, sanoisinko.

Blizzardin peleistä aiemmin ovat peluutuksessa olleet World of Warcraft ja Diablo 2, Diablo 3:sta odotan kuin kuuta nousevaa ja suunnittelen jo, minkä hahmoluokan valitsisin. Starcraftin ensimmäinen osa on jotenkuten tuttu, tiirailin välillä miehen pelatessa sitä tämän olkapään yli, ja tietysti tarinan osalta olen siitä lukenut. Sama pätee myös Warcraft 3:een, joka oli tarinaltaan sekin eeppinen, liikuttava ja monipuolisen hyvä. Nyt voin alkaa sitten odotella myös Starcraft 2:n laajennusta Heart of the Swarm...

Muita viime aikoina pelattuja pelejä, enemmän tai vähemmän: Amnesia: Dark Descent (tälle kyllä parhaat arvosanat ikinä, siis hyi hitto miten pelottava ja miten jännästi tarina etenee!), Minecraft, Borderlands, Gears of War 2, Team Fortress 2, Half-life 2. Valitettavasti kesken ovat edelleen Heavy Rain, Alan Wake ja Army of Two 2:n ja Borderlandsin lisäosat...

Muita Starcraftin ystäviä? ;)

Ylin kuva: Blizzard, muut kuvat: IGN.com

12 kommenttia :

Anonyymi kirjoitti...

No siis Wings of Liberty on jo niin vanha juttu että... Vissiin pitäisi kohtapuoliin alkaa tulla trilogian toinen osakin (Heart of the Swarm).
En tiedä mikä sitten on, itse jaksoin pelin vääntää vissiin korkeintaan pari kertaa lävitse. Moninpelihän se kuulemma on tämän pelin suola, mutta sitäkään en ole varmaan jaksanut pelata enää puoleen vuoteen, ja sitä myöten varmaan täytyisi taas aloittaa jostain nollaliigasta kun taidotkin on ruostuneet.

Hanna kirjoitti...

Itse en pelaa noita väkivaltaisia pelejä ollenkaan, kun ne nyt muuten vaan ei kiinnosta. Mun lempparipelejä on simsit, huvipuistosimulaattorit ja little big planet - en oo kovin kova pelaamaan tosin noitakaan. Mun poikakaverilla oli vähän aikaa sitten lainassa se modern warfare -peli, joka on yhdistetty tuohon Breivikiin - tai siis oikeammin siitä yksi missio on yhdistetty siihen. Sen mission voi pelatessa ohittaa, mutta siis mission ideanahan on tappaa joukko venäläisiä siviilejä lentokentällä. Se missio on jo itsessään musta ahdistavaa katsottavaa, se on todella raaka, mutta sen lisäksi se on myös tosi poliittinen. Kukin tietenkin päättää itse mitä pelaa ja miten siihen suhtautuu, mutta musta jo sen pelaamisen katsominen oli ahdistavaa. Mun poikakaverikin joutui laittamaan sen mission kohdalla pelin poikki - ei enää tuntunut viihdyttävältä. Musta on hiukan huolestuttavaa, että ihmiset desensitoituu tuollaisiin peleihin.

Mutta hyvä postaus enivei, vaikkei mua pelit niin kiinnostakaan :)

Maria kirjoitti...

Anonyymi, on toki, jopa vuoden vanha juttu ;) Mutta täällä tosiaan saatu aikaiseksi pelailla sitä vasta nyt, ja välillä peluutuksessa on jopa toistakymmentä vuotta vanhoja pelejä. :P Mä oon tyytyväinen, jos saan SC2:n sen yhen kerran läpi :D Moninpelit on joo usein niitä hauskimpia! Diablo2 oli ihan parhautta, ai että, nostalgia...

Hanna, Little Big Planet on kans niitä, jotka mulla on jääny kesken. :D Ihan sairaan hauska sekin, vähän jo tullut katseltua, että saisko jostain vähän halvemmalla sitä kakkosta, niinkun käytettynä esim. ;P Mua oikeesti harmittaa kamalasti, että jää niin paljon hyviä pelejä pelaamatta sinne finaaliin, vaikkei pitäis ehkä ajatella sitä niinkään... :P Ei missään ole sanottu, että pitäis pelata loppuun asti kaikkea, minkä aloittaa. x)

Mitä tulee desensitoitumiseen, en ihan allekirjoita sitä tästä äkkiseltään. Väkivaltaviihde voi kyllä desensitoida väkivaltaviihdettä kohtaan, mutten heti nielisi sitä, että se desentisoisi *oikeaa*, todellista väkivaltaa kohtaan. Tulee mieleen se, kun näin ohjelmassa Penn & Teller: Bullshit, kuinka tehtiin eräälle n. 10-11-vuotiaalle pojalle testi. Poika oli pelannut vuosikausia ammuskelupelejä. Poika vietiin ihkaoikealle ampumaradalle ex-sotilaan ohjauksen ja koulutuksen saattelemana. Pojalle annettiin järeä ase, ja (turvallisesti valvottuna) opetettiin, miten sillä ammutaan. Sitten poika sai ampua harjoitusmaaleja. Kuului yksi pamaus. Poika oli hiljaa, antoi aseen pois ja meni hiljaisena äitinsä syliin ja alkoi itkeä, eikä halunnut koskea aseeseen uudelleen. Jatkoi tosin myöhemmin pelejään, jos oikein muistan. Vuosikausien ammuskelupelaaminen ei ollut ainakaan tuota tyyppiä desensitoinut todellisuuden kohtaamisesta.

Peli on kuitenkin aina vaan peli, ja tarina vaan tarina, fantasia vain fantasia. Kaikki terveet ihmiset osaa jo määritelmällisestikin pitää erillään fiktion/fantasian todellisuudesta. Kun oikeasti ihmisiä tapetaan, se koskettaa kyllä useimpia tavalla tai toisella vaikka olisi miten pelejä pelannut, ja se voi kyllä toki välittyä siihenkin, että pelitkin voivat alkaa tuntua sitä kautta kipeämmiltä.... Mutta silti, shakissakin syödään vastapuolen nappuloita, eli käytännössä tapetaan niitä. Ja noh, sitten taas elokuvia, joissa tapetaan venäläisiä, saksalaisia, jenkkejä, irakilaisia tai keitä ihmisiä ovatkaan, elokuvia jotka ovat *poliittisia* ja poliittisesti epäkorrekteja, on myös pilvin pimein, ja siltikin se on vain viihdettä, eikä tee ihmisistä yhtään sen piittaamattomampia maailmassa oikeasti tapahtuvaa väkivaltaa ja vääryyttä kohtaan. Esimerkiksi lainsäädäntöä väkivaltarikoksista halutaan pikemminkin kiristää kuin löysentää. Jos taas peli/elokuva/kirja koskettaa kuvauksellaan erityisen syvästi syystä tai toisesta, sehän kertoo pikemminkin siitä, miten syvästi jokin asia on itseä koskettanut, eikä siitä, miten kylmiä muut ihmiset ovat, kun eivät tunne tasan samoin.

Anna kirjoitti...

No velho teiätty ku Diablo 3 tulee! Tulipalloa vaan ököjen niskaan. Tai sit toi munkki vaikuttaa kiinnostavalta. Demon hunteri muistuttaa vähä liikaa kakkosen assassinia joka ei niin inspannu.

Kaoka kirjoitti...

Minä olen ihan hirveän huono pelaamaan mitään, olen ollut ihan jossain muualla kun kärsivällisyyttä jaettiin :D Suurin osa kaikista peleistä jää kesken, tai alan googlata koodeja heti parin ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen.
Mutta kuten sanoit, se katsominen on kyllä myös ihan viihdyttävää kun ei itse jaksa/osaa/uskalla pelata! (Ja kun ei itse ole puikoissa niin on hirveän hyvä arvostella ja neuvoa ;D esim. Alan Wake meni mulla kokonaan vieressä räksyttäen)

Jännä etteivät toimittajat vieläkään kyllästy nuiden pelien, musiikin ja elokuvien syyttämiseen, vaikka monet kerrat on todettu ettei vaikutusta juuri ole. Aika pirun huolissaan saisi alkaa olemaan jos joku räiskintäpeli oikeasti aiheuttaisi "normaalissa", terveessä ihmisessä niin väkivaltaista käytöstä.
Tässäkään tapauksessa en välttämättä lähtisi syyttämään peliä (vaikka ilmeisesti onkin k-18), vaan lapsen ajattelemattomuutta ja tietämättömyyttä. Poika kuitenkin "vain" ravisteli siskoaan, ja minä ainakin voin myöntää tapelleeni siskoni kanssa lapsena rajummin vaikken mitään pelannutkaan :P

Mari kirjoitti...

Jos joskus kyllästyn World of Tanksiin niin joudun varmaan kokeilemaan tota sitten seuraavaks :)

Sä voisit kyllä tulla mun kans pelaamaan tankkipeliä FinNexuksen riveihin ;) Pelin löytää WoTin sivuilta.

Hanna kirjoitti...

Noista on aika ristiriitaisia tutkimustuloksia, että miten nuo väkivaltapelit vaikuttavat suhtautumiseen oikeaan väkivaltaan. Aika selkeää on se, että ne vaikuttavat jo valmiiksi impulsiivisiin ihmisiin helposti paljonkin. Eli siis se, että on telkkarissa näytetty yksi terve lapsi ja sen suhtautuminen ampuma-aseisiin on ihan eri asia kuin suuressa mittakaavassa. Jos joku jo valmiiksi häiriintynyt pelaa noita pelejä, niistä saa helposti "buustia".

Toivottavasti nyt jotenkin osasin selittää mitä tarkoitin, mulla on korkea kuume ja yskää ja räkää ja aivot siitä syystä pikkasen hitaalla vaihteeksi :)

Maria kirjoitti...

Anna, velho ja demon hunu kiinnostaa mua, en oo kylläkään assanssinilla pelannu, ja WoWinkin puolella mun roguet on jääny tosi pieniks. :D Mut sen classin tarina ja traileri on niin bad-ass. ;)

Kaoka, hihi, kun on pelaajana tyyppi, jolta se pelaaminen sujuu tolleen nopeesti, ni se tosiaan on vähä ku elokuvaa kattois vierestä, kun sitä seura. :D Mulla taas meni tollein Grand Theft Auton Vice City, siis vierestä katsoen. :P

Mari, hahaa, pitää joskus tsekata toikin. :D

Hanna, totta kai, voi valmiiksi taipuvaiset saada hyvinkin buustia ja kehittää ragea peleistä, voi saada sitä vaikka nalkuttavasta äidistä tai puolisosta. :D Ja ai että, miten mäkin menen ihan räjähätämispisteen partaalle joskus lukiessani Hesarin foorumeita, ja tuun niin pahalle päälle, ettei tosikaan. ;) Mut mielen ongelmat ja asenteet on monien asioiden tulosta, musta on vaan aina niin epäreilua ja huvittavaakin sillon sanoa, että pelit tai elokuvat tai rockmusiikki tekevät ihmisestä sellaisia tai tällaisia. :)

Maria kirjoitti...

Ja muuten, myös Hesarin foorumeista ja vastaavista, missä oikein näkee sen tyhmien ja ihan kujalla olevien ihmisten massan ja tulvan, ja jossa koko keskustelussa ei ole kuin ehkä yksi järjen ääni, myös se tuntuu, voisinko sanoa, desensitoivan mua. Merkityksessä, että mulle tulee jonkin aikaa kestävä, hillitön inho ja suoranainen viha koko ihmiskuntaa kohtaan, ja myös hirveän suuri surullisuus.

Sellanen olo, että joutuu ihan oikeasti kelaan, että miten jaksaa välittää muista kuin ihanihan läheisistään pätkän vertaa, jos kerran ihmiset on näin... näin... raivostuttavia, yksinkertaisia, kamalia ja läpeensä idiootteja. Et mitä väliä miten pahasti ihmiset haluu omansa ja muiden elämän ja yhteiskunnan sotkea, antaa hitto mennä vaan, ihan sama, mä voin eristäytyä johonkin, missä sitä ei tartte katella tai vaikka hypätä ikkunasta.

Tää tunne, nimenomaan tunne, siis pohjimmiltaan irratonaalinen ja moraalista täysin irrallaan oleva, on tosi voimakas sen aikaa, kun se kestää. Jos sellaisessa tilanteessa vielä erehtyy antautumaan keskusteluun, vaikutus on sitäkin voimakkaampi.

Jos joku vaikka kriminalisois tyhmyyden, niin mä olisin ehkä vähemmän aggressiivinen ja enemmän onnellinen. ;) (En oikeesti haluu, että kriminalisoitas, kunhan läpäjän.)

Anonyymi kirjoitti...

Noinniinku vinkkinä Marialle, että jos on vähänkään uudempi kone niin Deus Ex: Human Revolutionia voin varauksetta suositella. Ja niitä alkuperäisiäkin Deus Exiä, jos niitä jostain enää löytää. (Good Old Games, milloin toimitat...)

kimhaldin kirjoitti...

Ajatus pelien turmiollisuudesta liittyy varmaan siihen, että pelit ovat nykyajan rock'n'rollia: vanhempi sukupolvi ei kertakaikkiaan tajua.

Sittenhän on tämä selitys, että pelit ovat esim. leffoja vaarallisempia, koska niihin liittyy näkö- ja kuuloaistin lisäksi vielä tuntoaisti. En tiedä, tukevatko tutkimukset tuota ollenkaan, vaikka kyllä peleillä näyttää jotain epäsuoraa vaikutusta olevan.

Luulisin, että väkivaltaisiinkin peleihin aletaan suhtautua suopeammin, kun ne nähdään oikeana kulttuurina. Tämä varmaan tapahtuu osittain sen myötä, kun nykyajan pelaajat vanhenevat.

Toisaalta pelejä on ollut jo viitisenkymmentä vuotta eikä niitä oteta vieläkään kovin vakavasti. Pitäisi vain tehdä enemmän pelejä, joissa ei ole voimahaarniskoja ja limahirviöitä, niin asia korjaantuisi nopeammin.

Ei sillä, että voimahaarniskoissa olisi mitään vikaa.

Tsekkaa vaikka: http://kimhaldin.wordpress.com/2011/08/01/roger-ja-mina/

anonomys poster kirjoitti...

Mielestäni yksi viime vuoden parhaista peleistä ja ite tullu hakattua totakin useita tunteja tässä kuluneen vuoden aikana enemmän tai vähemmän.

Onkohan tämä viides kerta kuin kuulen jonkun naisen pelaavan Starcraftia :D joka kerta hämmentää, kun on tottunut siihen että peli on täynnä itkevii ja valittavii teinipoikii.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...