5.7.2010

Naamailua ja itsetuntopohdintaa

garden face 3

Naamakuvia. Jotenkin tykkään niistä. Ja naamastani. x) Saa tykätä. Jo teininä kivojen naamakuvien räpsintä ja kuvanmuokkaus oli hyvää ja positiivista itseterapiaa, joka auttoi tykkäämään itsestään enemmän. "Wau, näytänpä tässä kivalta". Jos sama kauniiden omakuvien -strategia toimii kasvoihin, luultavasti sama voi toimia myös kroppakriiseihin - tätähän on kait jossakin viihdeohjelmassakin kokeiltu? Ehkä alan salaa kuvata itseäni nakuna - rappukäytävässämme. xO (Ei mummu, en oikeasti ajatellut. Ainakaan rappukäytävässä.)

garden face 4

Kaikki kuvat eivät edelleenkään onnistu tai näytä fiksuilta, mutta ne pitää vain unohtaa ja sivuuttaa ja keskittyä niihin onnistuneisiin otoksiin. Näinhän ihmismieli toimii muutenkin silloin, kun se haluaa päätyä johonkin tiettyyn lopputulokseen, johtopäätökseen tai mielipiteeseen - "väärät" kohdat yksinkertaisesti unohdetaan ja muistetaan vain päämäärää tukeva aines. Huono periaate tieteessä ja objektiivisuuteen pyrkivässä ajattelussa, paras periaate omaa itsetuntoa tukevassa ajattelussa.

garden face 7

Herraisä nyt, jos jokainen bloggaaja ottaisi 100% todesta ja hyväksyisi osaksi itseään kaiken heille esitetyn kritiikin ja "kritiikin" sekä kaikki heistä käytetyt rumat sanat ja nimitykset, luultavasti bloggaamisesta tulisi hyvin vaarallinen ja itsetuhoa, masennusta ja päihteiden käyttöä lisäävä harrastus, jota kukkahattutädit yrittäisivät (tuttujen kristillisdemokraattien kanssa?) eduskunnassa kilvan kieltää ja kalastella ääniä tuleviin vaaleihin. Olisko sitten kivaa häh? On vain terveellistä imeä itseensä kehut ja myönteiset asiat ja sivuuttaa ilkeän negatiivinen aines. Sama kannattaa siis tehdä omien kuviensa ja ylipäätään itsensä katsomisen kohdalla. Joskus oma pää onkin se ilkein vammanyymi.

garden face 6

Läheskään kaikki ihmiset eivät ole objektiivisesti ottaen kovinkaan ihanteellisia tai erityisen ihmeellisiä ihmisiä. Tarkaan ottaen yhdelläkään ihmisellä ei ole piirunkaan väliä tässä valtavan suuressa maailmakaikkeudessa, jossa yksi ihminen on vähäpätöisempi kuin kärpäsen kakka huussin takana. Onneksi itsellemme tai toisille ihmisille antamamme arvo ei perustukaan tällaiseen ajatteluun (joskin se saa aikaan syvän kunnioituksen tunteen maailmankaikkeutta ja toveri-elukoita kohtaan), ja ylipäätään ihmiskunnan ja elämän merkityksellisys on ihan itse luotua. Itsekeksittyä. Ja miten muuten voisikaan asia olla? Oma koettu arvo syntyy omien korvien välissä.

Itsekritiikkiä on toki hyvä olla vähän ja tietyissä asioissa enemmän kuin toisissa, muttei kuitenkaan liikaa: asioissa lakkaa olemasta paljoakaan mieltä, jos ihmiset eivät enää pitäisi edes omasta itsestään, saatikka sitten muista. On hyvä osata relata myös itsensä suhteen, vaikka se joskus vaikeaa onkin.

Joka kuvaussessiolla hyviä kuvia ei välttämättä saa, mutta sitten pitää vain yrittää toisen kerran uudelleen. En usko siihen, että olisi olemassa ihmistä, josta ei ole mahdollista koskaan ikinä saada yhtäkään hyvää kuvaa - ainakaan minun mielestäni. It's all about perspective.

garden face 5

21 kommenttia :

Anonyymi kirjoitti...

Oletko tutustunut Miina Savolaisen kirjaan Maailman ihanin tyttö? Siinä juuri tuota valokuvausta käytetään terapiasna:) Aivan ihana, palkittu kirja.

Maria kirjoitti...

Enpä ole, mutta laitan ehdottomasti korvan taakse, voisi olla mielenkiintoinen luettava! Kiitos vinkistä :)

Anonyymi kirjoitti...

Kannattaa todellakin tutustua Miina Savolaisen kirjaan, sekä myös koko voimauttava valokuvaus -metodiin. On varsin mielenkiintoinen aihe, luultavasti sinustakin (etenkin kun vaikutat pitävän myös valokuvauksesta) :)

-Bree

Inka kirjoitti...

Mullakin tuli mieleen heti voimauttava valokuvaus tästä, mutta näkäjään muut oli ehtiny ensin. :) Miinalla on myös muita voimauttavan valokuvan projekteja, kuten ainakin Jyväskylässä keväällä esillä ollut isä-teemainen näyttely. Kannattaa tosiaan tutustua ja vaikka käydä Miinan luennoilla tai työpajoissa jos sellainen sattuu kohdalle :)

Maria kirjoitti...

Kuulostaa mahtavalta, pitää ehdottomasti pitää mielessä! ^^

Anonyymi kirjoitti...

"Tarkaan ottaen yhdelläkään ihmisellä ei ole piirunkaan väliä tässä valtavan suuressa maailmakaikkeudessa, jossa yksi ihminen on vähäpätöisempi kuin kärpäsen kakka huussin takana. Onneksi itsellemme tai toisille ihmisille antamamme arvo ei perustukaan tällaiseen ajatteluun (joskin se saa aikaan syvän kunnioituksen tunteen maailmankaikkeutta ja toveri-elukoita kohtaan), ja ylipäätään ihmiskunnan ja elämän merkityksellisys on ihan itse luotua. Itsekeksittyä. Ja miten muuten voisikaan asia olla?"

Minua aina huvittaa kun joku sanoo tietävänsä jonkin asian, jota meillä ei oikeasti ehkä ole kykyä ymmärtää, olevan tietyllä tavalla. Tähän lukeutuvat niin kiihkokristityt kreationismeineen, New Age-ihmiset maassa asuvine uforotuineen ja fanaattiset ateistit.

Kiteytät lainaukseni viimeisessä lauseessa aika hyvin sen, miten me ihmiset olemme (vielä?) vajavaisia, emmekä kykene ajattelemaan ja ymmärtämään mahdollista suurempaa kokonaisuutta. Uskonnot, New Age-liikkeet, täysi skepptisyys ja ateismi - kaikki niin helppoja ratkaisuja.

Itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, en myöskään skeptikoihin ja ateisteihin. Uskon tieteeseen ja olen hyvin kiinnostunut maailmastamme ja sen ilmiöistä, joita voimme tieteen keinoin tutkia. Olen myös kiinnostunut siitä, mitä me emme ole kyenneet selittämään ja mitä me emme tiedä. Mielelläni en siis lokeroi itseäni kuulumaan mihinkään valmiiksi luotuun ja pureskeltuun ajatusmaailmaan. Pyrin pitämään mieleni avoimena maailmalle ja sille, mitä tämän maailman ulkopuolella on, jos jotain on - mistä me ihmiset sen voisimme tietää? On vajavaista ja kapea-alaista tarkastella ihmistä niin, että me jotenkin tietäisimme kaiken, meidän tieteemme on se, mikä täällä on totta. Olemme vain sitä, mitä näemme - biologiaa. En kiistä, etteikö asia olisi näin, en minä tiedä. En myöskään tiedä, mikä tämä koko systeemi on - keitä olemme, miksi olemme? Mitä on syntymä ja mitä on kuolema? En tiedä, onko tämä kaikki tosiaan vain biologiaa. En tiedä, onko jotain enemmän, onko jotain kuoleman jälkeen? Onko jonkinlainen jumaluus kaiken takana - en myönnä enkä kiellä. Miten voisin, koska en tiedä?

Ihmiselle (suurimmalle osalle meistä ainakin) on annettu epäilevä, kriittinen ja ennen kaikkea ajatteleva ja laaja mieli, filosofinen mieli. Sitä pitää siis laajentaa ja avartaa, etsiä sitä, mikä on kaiken fyysisen takana. Ja jos joku päätyy johonkin valmiiseen ajatusmalliin suuren ajatustyön kautta (esim. kristinusko, tiukka ateismi) ei siinä sitten mitään. Kunhan myös tämän "valinnan" jälkeen mieli on avoin ja vastaanottava.

Nyt kuulostan varmasti tiukan skeptikon mielestä joltakin New Age-hörhöltä, ja kommenttini saa aikaan huvitusta. Se onkin juuri se pointtini tässä ja ongelma - onko mieli todella tällöin avoin kaikelle, vai onko henkilö valmiin ajatusmaailman tai oman kapeakatseisuutensa vanki? Kuvitteleeko hän jotenkin automaattisesti olevansa oikeammassa kuin minä, koska uskoo ihmisen luomaan maailmaan, siis vain tieteeseen ja siihen, mitä ihminen näkee? Tiede ei mielestäni voi selittää kaikkea, koska ihminen ei voi selittää kaikkea. Ihminen ei tiedä.

Oli pakko tarttua tähän osioon tekstissäsi näin pari tuntia nukkuneena ja flunssaisena. Tektsini ei siis välttämättä ole kovin kaksista :D

Silti - todella hyvää asiaa ja hyvä pointti sinulla koko jutussa. Itsekin olen tuota naamakuvailua harrastanut, toimii! Kunhan karsii ne epäedustavat otokset ja näkee vain nätit. (: Muutenkin sinulla on hyvä meininki blogissasi itsetunnon ja itsearvostuksen sekä muiden ulkoisten avujen haukkumisen/arvostelun osalta. Kaikkien pitäisi lukea nämä tekstisi! Sopisivat hiukan muunneltuina jonnekin yleisönosastoillekin (:

Maria kirjoitti...

Joo, toki mikään asia ei ole koskaan tiedetty 100% varmaksi, se sisältyy kaikkiin tiedettyihin asioihin ja faktoihin ja niin edelleen. Tästä ei nähdäkseni kuitenkaan seuraa sitä, että mikä tahansa kuviteltavissa ja keksittävissä oleva maailmanselitys olisi jotenkin ihan yhtä todennäköinen kuin tämä tieteellinen. En tiedä tarkoititko sinäkään kuitenkaan ihan tätä, et varmaankaan. :P Valotan lisää ajatteluani.

Minä näen, että tiede vaikuttaisi olevan tällä hetkellä se kaikista pätevin keino saada paikkaansapitävää tietoa ympäröisvästä elintilastamme, ja koska tieto on hyvin tarpeellista ja käytännöllistä, annan sille suuren arvon ja rakennen elämäni kulmakivet parhaani mukaan sen päälle. Muut vaihtoehdot todellisuuteni ja elämäni perustaksi eivät yksinkertaisesti vaikuta kovin luotettavilta.

Miksi ei? Muiden kertomuksissa on aina rikkinäisen puhelimen tekijä ja liioittelun ja vähättelyn sekä suoranaisen valehtelun riski, omat subjektiiviset kokemukseni ja tuntemukseni, kuten myös muiden, voivat olla yksinkertaisesti väärässä tai ne tulkitaan väärin. Esimerkki: Paniikkihäiriöstä kärsineenä olen monesti tuntenut kuristuvani, vaikka mikään ei kurista, ja niin edelleen. Oma pää huijaa, joten muidenkin pää voi huijata. Tarvitaan menetelmiä ja tietoa, joka on mahdollisimman riippumatonta. Luonnontieteen metodit tähtäävät tähän tieteen laajoista aloista kenties parhaiten, muista tieteistä löytyy sitten asteittain enemmän tulkinnanvaraa. Tämä ei tee puhtaan subjektiivisista kokemuksista arvottomia, ne vain eivät kelpaa todellisuuden selittäjäksi. Minä en oikeasti ollut kuristumassa, se oli vain tunne ja ajatus siitä.

...ja tästä näkökulmasta näyttäisi todellakin siltä, että mitä todennäköisimmin olemme pienellä kivisellä planeetalle suuren suuressa aurinkokunnassa, joka sekin kuitenkin on hyvin pieni verrattuna galaksiin, jossa aurinkokuntamme sijaitsee, puhumattakaan siitä galaksiryppäästä, jossa galaksimme sijaitee, ja niin edelleen. Toki saatamme olla myös jonkun mielikuvituksen tuotetta tai virtuaalisia pikseleitä suuressa tietokonepelissä, tahi elämme elämäämme suuriin koneisiin kytkettynä kuvitellen kaikki muut ihmiset, mutta ihan rehellisesti - mikä näistä vaihtoehdoista vaikuttaa todennäköisimmältä? :P Et voi tietää onko pääsi yläpuolella minä hetkenä hyvänsä niskaasi romahtavaa, näkymätöntä flyygeliä, mutta teet oletuksia havaintojesi ja muiden tekemien havaintojen perusteella. Uskon, että varmasti et ota tähän sellaista kantaa, että no voi hyvin olla tai olla olematta, ei voi tietää. :P

Maria kirjoitti...

Mikään ei ole ehdottoman varmaa, eikä tieteessä ole absoluuttisia totuuksia, mutta pidän todennäköisimpänä esittämääni vaihtoehtoa maailman järjestyksestä. :> Tiede myös tunnustaa vajavaisuutensa ja ihmisen käsityskyvyn rajat, se ei yritäkään olla mikään kaikkivoipa entiteetti, kaikkein vähiten se esittää tietävänsä kaikesta kaiken. Tiede on myös itseäänkorjaava, se hylkää vääräksi osoitetun ja tiedon ja muuttaa käsityksiään ja teorioitaan pätevämmän tiedon valossa. Se ei ole sitoutunut pitämään maailmaa dogmaattisesti yhdenlaisena, vaan sellaisena, kuin millaisena se nyt tosiasiallisesti näyttäytyy. Imho sellainen ei ole mitenkään ylimielistä tai puusilmäistä suhtautumista todellisuuteen. :> Se on ihmiskunnan toiveista ja fantasioista, peloista ja intresseistä vapaata, joskin niistä kumpuavaa, ajattelua.

Silti vaikka tiede ei ole kaikkitietävä, en lähtisi esittämään, kuten jotkut tekevät, ettemmekö oikeasti tiedä yhtään mistään mitään, vaikka me emme ole täydellisiä eikä tiede ole täydellinen. Kaikkein vähiten lähtisin asettamaan samalle viivalle vaihtoehtoina vaikkapa evoluutioteoriaa ja luomisoppia: Meillä on kyllä hyvin päteviä keinoja arvioida ympäröivää todellisuutta, jonka olemassaolon toki voi senkin kyseenalaistaa maailman tappiin asti, mutta se ei toisaalta ole kovin käytännöllistä. Ajattelujumppana toki hyödyllistä.

Mutta säkään et saleesti usko näkymättömään flyygeliin pääsi päällä, vaikka aistisi voivatkin olla nyt vaan puutteelliset havaitsemaan sitä. :P Elät elämääsi siitä lähtökohdasta käsin, ettei flyygeliä ole, koska sulla ei ole mitään syytä olettaa flyygeliä. x)

Eniveis, kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi ja mukavasta palautteestasi! :) Tekstejäni voi kerran kuussa lukea myös Tamperelaisen Tyyliä ja tuunausta -palstalta. :)

Maria kirjoitti...

P.s. Google heittää herjaa kommenttia lähetettäessä ja kommenttisivua päivitettäessä, jostain syystä. Myös kommenttien lukumäärä näkyy jotenkin väärin blogisivulla. Nou paniikki, mutta ottakaa tekstinne varuulta talteen ennen julkaisua. Viestien merkkiraja n. 4 000 merkkiä, mutta herjaa yleensä vähemmästäkin. >_<

Piparkakkutyttö kirjoitti...

Ihanaa, kerrankin joku osaa pukea sanoiksi sen mitä olen miettinyt! Jos on jossain todella hyvä, tai sattuu omistamaan aivan ihanat sääret tai pitkät silmäripset, miksei siitä saisi olla iloinen! :)

Anonyymi kirjoitti...

Minullekin on itseni voimauttava kuvaaminen tuttua, ja sinun iässäsi se olikin tepsivä keino. Sen avulla opin pitämään itsestäni ja ulkonäöstäni, vaikka en ollutkaan mikään peruskaunis koskaan. Silloinkaan elämäni ei ollut aivan ongelmatonta, sillä sain joskus pojilta kommentteja (tai kuulin heidän mainitsevan selän takana) siitä, kuinka "tuo luulee muka olevansa kaunis". Ilmeisesti käyttäydyin siis tavalla, jota ympäristö ei hyväksynyt minun näköiseltäni tytöltä (en todellakaan siis mitenkään provosoivasti, vaan sillä tavoin miten hyvän itsetunnon omaava ja ulkonäköönsä luottava nainen käyttäytyy). En kuitenkaan tästä piitannut vaan jatkoin elämääni aivan tyytyväisenä.

Sitten vanhenin kymmenen vuotta. Tähän on vaikea sopeutua. Se näkyy kuvistakin, joten en saa enää itseni kuvaamisesta samanlaista hyvänolon tunnetta kuin parikymppisenä. Aiemmin mahduin jonkinlaiseen laveaan kauniin ihmisen muottiin, koska vaikka en ollut kaunis muuten, olin kuitenkin nuori.

Taisin lisäksi suhtautua hieman ylemmyydentuntoisesti ihmisiin, joilla oli itsetunto-ongelmia, koska jos minun kaltaiseni tavis pystyi pitämään itseään kauniina, niin kaikkien muidenkin tulisi siihen pystyä. Näin ajattelin. Pyrin kyllä olemaan näyttämättä ulospäin tätä suhtautumistani.

Nyt ymmärrän heitä, jotka tuntevat tulevansa tyrkätyksi yhteiskunnan reuna-alueille, koska eivät sovi ulkonäöltään hyväksyttävään muottiin. Ja mietin, miten tästä eteenpäin - nuoremmaksi kun ei kukaan tule ja kauneusleikkauksiin meneminen tuntuu minusta huonolta ratkaisulta pidemmän päälle.

Mietin paljon sitä, onko se ulkonäön palvonta sitten kuitenkaan niin hyvä tie. Ei sillä että asialle mitään voisi tehdä - yksi ihminenhän ei kokonaista yhteiskuntaa muuta. Mutta kyllä minun ja monen muun ikäiseni tai tätä vanhemman naisen elämä olisi hurjan paljon helpompaa, jos ulkonäkö ei olisi nykykulttuurissamme niin kovin keskeisessä roolissa.

Anonyymi kirjoitti...

Äskeinen anonyymi tässä vielä. Piti vielä sanoa, että toinen huono puoli vanhenemisessa on arvostelukyvyn lisääntyminen, minkä seurauksena rima nousee. Osa niistä kuvistani, joita itse nuorena pidin kauniina, eivät tarkemmin katsoen enää olekaan sitä. Tämä ei voi johtua pelkästään itsetuntoni huononemisesta, koska saman ilmiön olen huomannut myös muita ihmisiä esittävien kuvien kohdalla.

Jossakin vaiheessa, jota en ole ihan vielä saavuttanut, tulee varmaankin piste, jonka jälkeen en pysty saamaan itsestäni enää yhtäkään sellaista kuvaa, joka omasta mielestäni näyttäisi kauniilta. Tämä lienee väistämätöntä, kun kerran arvostelukyky lisääntyy ja ulkonäkö heikkenee ajan funktiona. Onkohan silloin itsetunnon kannalta parempi jättää kuvat ottamatta ja katsella vain niitä kuvia nuoremmasta itsestään, jotka vielä miellyttävät?

Tuleeko jossakin liiallisen itsepetoksen raja vastaan?

Anonyymi kirjoitti...

jatkuu...

"Mutta säkään et saleesti usko näkymättömään flyygeliin pääsi päällä, vaikka aistisi voivatkin olla nyt vaan puutteelliset havaitsemaan sitä. :P Elät elämääsi siitä lähtökohdasta käsin, ettei flyygeliä ole, koska sulla ei ole mitään syytä olettaa flyygeliä. x)"

Haha, hauska esimerkki :D Ja ymmärrän, mitä tarkoitat. Enkä usko flyygeliin pääni päällä ;) Paniikkihäiriöesimerkki oli myös hyvä - mutta tällöinhän kuristuksen tunteen voimme lääketieteen keinoin selittää, siis paniikkihäiriöllä. Ihmisen pää voi pettää(ja myös tekee sen). Aistimme harhauttavat meitä ja mielemme saattavat syytää meille mitä kummallisempia kuvia, ajatuksia ja harhoja. Se on totta.

Vielä kerran - en väitä, ettemmekö tiedä mitään. Uskon tieteeseen ja sen saavutuksiin, omistan suuren määrän tieteellisiä teoksia ja lehtiäkin tulee kotiin kaksi. Omistan myös paljon filosofian osa-alueita käsitteleviä teoksia, metafysiikkaa, yhteiskuntafilosofiaa... Ja niiden joukossa teoksia rajatieteistä, parapsykologiasta, uskonnoista ja siitä, mitä mahdollisesti on kuoleman jälkeen. Kaikki hyllyssä sulassa sovussa :D Tarkoitan siis sitä, että olen kiinnostunut niin tieteen saavutuksista, fyysisestä, meitä ympäröivästä maailmasta kuin myös tuntemattomasta. Pointtini oli siis, että emme voi ainakaan vielä tietää, jos rajan takana jotain on, onko edes mitään "rajaa"? Onko olemassa esimerkiksi toisia todellisuuksia?

Ja opimmehan koko ajan lisää - esimerkiksi mustien aukkojen olemassaolo oli ensin hyvin kiistanalainen kysymys. Nyt mustat aukot ovat yleisen käsityksen mukaan olemassa, mutta niiden havaitseminen ja tutkiminen on vaikeaa. Jos valo taipuu tai tähti kiertää ympäri pistettä, jossa ei näytä olevan mitään, antaa se viitteen mustan aukon olemassaolosta. Entinen kiistelyn aihe onkin nyt siis tiedepiireissä tosi.

Pää täynnä räkää on vaikea ilmaista itseään kirjallisesti aivan täysin sillä tavalla kuin ajatus kulkee. Pahoittelen siis epäselvää tekstiä. Pointtini varmaan tuli hiukan selvemmäksi kuitenkin?

Entä jos esimerkiksi evoluution seuraavana vaiheena olisikin ihmisen uudenlainen tietoisuus, esimerkiksi tietoisuus useista elämistä tai sielusta. ;)

Kiitos myös sinulle pitkästä vastauksesta ja pohdinnasta! Mielenkiintoista aina kuulla muiden ajatuksia elämästä ja sen suurista kysymyksistä. (:

Anonyymi kirjoitti...

"Tästä ei nähdäkseni kuitenkaan seuraa sitä, että mikä tahansa kuviteltavissa ja keksittävissä oleva maailmanselitys olisi jotenkin ihan yhtä todennäköinen kuin tämä tieteellinen. En tiedä tarkoititko sinäkään kuitenkaan ihan tätä, et varmaankaan. :P"

En tarkoittanut. Minäkin valotan vähän lisää sitä, mitä tarkoitin.

"Toki saatamme olla myös jonkun mielikuvituksen tuotetta tai virtuaalisia pikseleitä suuressa tietokonepelissä, tahi elämme elämäämme suuriin koneisiin kytkettynä kuvitellen kaikki muut ihmiset, mutta ihan rehellisesti - mikä näistä vaihtoehdoista vaikuttaa todennäköisimmältä? :P"

En siis tarkoittanut ihan tätä viestilläni, vaikka filosofisesti niin voidaan ajatellakin, että entä jos olemme mielikuvitusta, entä jos muut lähellä olevat ihmiset ovat robotteja ja minä ainoana jossain sairaassa kokeessa, jota alienit suorittavat. Tämä ei silti ollut ihan pointtini. ;)

"Silti vaikka tiede ei ole kaikkitietävä, en lähtisi esittämään, kuten jotkut tekevät, ettemmekö oikeasti tiedä yhtään mistään mitään, vaikka me emme ole täydellisiä eikä tiede ole täydellinen. "

Olen tästä aivan samaa mieltä. Kaikki, mitä voimme tieteellisesti tutkien todeta olevan tai ei olevan, uskon. Tietenkin kriittisesti kaikkeen suhtautuen, mutta esimerkkisi evoluutioteorian ja kreationismin osalta asia on aika selkeä - evoluutioteoria nyt vain näyttää todellakin tietojemme valossa olevan todempi vaihtoehto, ei kreationismi pohjautuen 2000 vuotta vanhaan satuun :p

Tarkoitin siis tekstilläni lähinnä sellaista, mitä emme vielä voi ymmärtää, mitä tiede ei oikeastaan edes voi tutkia. Tällainen kysymys on esimerkiksi kuolemanjälkeinen elämä - entä jos hindulaisuuden tavoin se, mitä teemme tässä elämässä, vaikuttaa seuraavaan? Sielumme siis olisi ikuinen, eläisimme useita elämiä. Näin meidän maailmallamme ja meillä ihmisillä olisi muukin merkitys kuin vain osa maapallon elämän ja kuoleman biologista ketjua. Tällaista ei tiede voi, ainakaan toistaiseksi, osoittaa todeksi saati pupuksi.

Anonyymi kirjoitti...

jatkuu...

Ja opimmehan koko ajan lisää - esimerkiksi mustien aukkojen olemassaolo oli ensin hyvin kiistanalainen kysymys. Nyt mustat aukot ovat yleisen käsityksen mukaan olemassa, mutta niiden havaitseminen ja tutkiminen on vaikeaa. Jos valo taipuu tai tähti kiertää ympäri pistettä, jossa ei näytä olevan mitään, antaa se viitteen mustan aukon olemassaolosta. Entinen kiistelyn aihe onkin nyt siis tiedepiireissä tosi.

Pää täynnä räkää on vaikea ilmaista itseään kirjallisesti aivan täysin sillä tavalla kuin ajatus kulkee. Pahoittelen siis epäselvää tekstiä. Pointtini varmaan tuli hiukan selvemmäksi kuitenkin?


Entä jos esimerkiksi evoluution seuraavana vaiheena olisikin ihmisen uudenlainen tietoisuus, esimerkiksi tietoisuus useista elämistä tai sielusta. ;)

Kiitos myös sinulle pitkästä vastauksesta ja pohdinnasta! Mielenkiintoista aina kuulla muiden ajatuksia elämästä ja sen suurista kysymyksistä. (:

Maria kirjoitti...

Heei, tässähän innostuu pohtimaan lisää yhtä sun toista, mahtavaa, näin hedelmällistä ja ainakin mussa ajatuksia herättävää keskustelua harvoin saa aikaan itähtään missään, tosi upeeta, että se nyt herää tässä ja täällä. :) Pahoittelen vähäsen (mutta vain vähäsen) taas edessä koittavaa pitkää vastausta.. :D

"Tällaista ei tiede voi, ainakaan toistaiseksi, osoittaa todeksi saati pupuksi."

Asioita, jotka eivät ole mitenkään meidän havaittavissamme, voi tosiaan olla, hankalahan oikeastaan yhtään mitään on osoittaa täysin aukottomasti pupuksi (siksi todistustaakka onkin sillä, joka väittää jonkin asian olevan olemassa :P) mutta toisaalta, jos niitä asioita ei voi edes välillisesti mitenkään havaita, miten ne oikeastaan eroavat mielikuvituksesta? :P Voidaan han vaan keksiä loputtomasti asioita, joiden olemassaoloa tai -olemattomuutta ei voida vakuuttavasti osoittaa, mutta miten näihin asioihin sitten oikeastaan pitäisi suhtautua? Sitten toki jos kehitämme joskus tulevaisuudessa menetelmiä havaita näitä asioita, mitä sitten ovatkaan, tilanne muuttuu, kuten tieteessä pitääkin. :)

Mutta jos keinoja havaita näitä asioita, joko niitä tai niiden vaikutuksia, joista nämä asiat sitten voitaisiin ehkä päätellä, ei ole millään muotoa, miksi näillä havaitsemattomilla asioilla pitäisikään olla mitään väliä? :P Eiväthän ne näytä vaikuttavan mitenkään mihinkään. :P

Teoriat mustista aukoista esim. alkoivat käsittääkseni/muistaakseni syntyä selityksinä gravitaatioilmiöille, joille ei löytynyt muunlaisia, päteviä selityksiä. Itse aukkojahan ei voi kai suoraan edelleenkään havaita, sillä ne imevät kaiken säteilyn (myös valon), mutta niiden puoleensa vetämä säteily ja vaikutukset ympäröiviin, havaittaviin kappaleisiin jne. kyllä. Samoin esim. tauteja saatetaan diagnosoida oireiden perusteella, kasvain etsiä kipujen tai ruumiinmuutosten perusteella sen sijaan, että suoraan ensin havaitaan taudin tai sairauden aiheuttava asia "katos vaan, tossa on kasvain, onko sulla mitään muutoksia kropan fiiliksissä ollu?". :P (Joskus "sitä" ei koskaan löydetä, ja nimetty sairauskin on vain nimitys oireyhdistelmille, joiden syytä ei vielä tiedetä. Joskus voi mennä tässkin huti, esim. muinaiset käsitykset sairauksien synnystä esim. ties minä ruumiinnesteiden epätasapainotiloina ja hoitona verenvuodatus oikeasta ruumiinosasta, tai jotain.)

Saa mun puolesta kuka vaan uskoa miten haluaa ja järjestää elämänsä kuten haluaa (ilman vahinkoa muille), mutta jos nyt todellisuuden luonteesta ja siinä olemassaolevista asioista puhutaan... :P Siinä ei mun nähdäkseni oikein ole mieltä alkaa esittää kovin tosisaan, että jotain asiaa X voi nyt ihan aikuisten oikeesti olla, kun nyt ei voida tietää vaikkei ole todisteita, perusteluna -> koska eipä ole todisteita toiseenkaan suuntaan. Ei ole spagettihirviöstäkään... :P

Ja miten sitten määrittelet mitä voit tietää edes kohtuullisen varmaksi ja mitä et? Jos tiede ei aina joihinkin aihealueisiin mielestäsi riitä, niin miten määrittelet mihin se riittää, ja mitä sitten teet, kun tiede ei riitä? :> Miten suhtaudut asioihin, joihin tiede ei mielestäsi riitä?

Maria kirjoitti...

Mitä tulee merkityksiin, merkitykset ovat ihmismielen kehittämä systeemi, niitä merkityksiä, jotka annamme asioille, ei ole olemassa luonnossa sinänsä, on vain niiden idea, joka siis on puhtaasti aivojemme tuotosta. Näin minä siis ajattelen asiasta. :P Kuolema on antamistamme merkityksistä riisuttuna vain yksi biologinen, luonnon lainalaisuuksien mukaan etenevä tapahtuma, jossa tapahtuu molekyylitasolla muutoksia ja yhdisteet alkavat muuttua yhdestä järjestyksestä toisenlaiseksi - ihmiskropasta maatumisen kautta joksikin muuksi. Atomit kiertävät, ja me rakennumme samoista palikoista kuin miljoonia vuosia sitten eläneet dinosaurukset, tai myöhäisemmät omat esi-isämme.

Itsensä tiedostava ja elämälleen merkityksen antava olento/olennot tietysti kokee tämän oman ainutkertaisen persoonansa ja tietoisuutensa sammumisena ja lopullisena päättymisenä (ahdistuksen tunnetta ja pelkoa se ajatus minullekin aiheuttaa), vaikka tosiasiallisesti kaikki atomimme jatkavat olemassaoloaan, vain toisessa muodossa. :P (Muut elukat välttelevät kuolemista ainakin nyt siksi, että se on lajinsäilymisen kannalta tarpeellista, taas yksi osa luonnon lainalaisuuksia - molekyyleistä rakentuneet aivot toimivat uskomattoman monimutkaisesti niin, että yksinkertaistettuna kuvauksena siitä elävillä olennoilla on itsesuojelutaipumuksia, tai ainakin siltä vaikuttaa.)

Koska näen ihmisen tietoisuuden olevan puhtaasti aivokemian tuotosta (jos siinä on jotain "muuta", niin missä se "muu" on ja miten ja miksi?), en oikein ymmärrä miten tähän sopisi selitykset tämän tietoisuuden "jatkumisesta" jossain kehon ulkopuolella. Tietokoneen ohjelmistokin tarvitsee rautaansa voidakseen toimia, se koostuu sähkön reaktioista, ja kun sähköä ei ole, ohjelmisto ei vaan pyöri eikä tee mitään. Se voi olla olemassa levykkkeellä taasin atomien järjestyksenä, mutta vain niin kauan kuin levyke on ehjä. Sama pätee rautaan. Kun rauta ei ole ehjää, ohjelmistokaan ei toimi. Ja kuitenkin ohjelmiston arvo annetaan siitä mitä se tekee, ei siitä, että se on tietty atomien järjestys levykkeellä. Sama pätee ihmiseen. Vegetatiivisessa tilassa olevan ihmisen aivot ovat ehjät ja elossa (eivät mätäne pääkuoppaan), niissä ei vain ohjelmisto pyöri. (Onko tällaisessa tilassa oleva ihminen muuten jo siirtynyt seuraavaan elämään / mennyt taivaaseen tai helvettiin, vai pitääkö odottaa myös muun kropan pysähtymistä? :P)

Ymmärrän toki tarpeen ihmisten kokea olevansa jotain erityisempää ja suurempaa kuin tämä, mutta se tarve, se pelko, sekin on saman ihmismielen syntyjä. Tarvetta tai pelkoa ei ole muualla kuin ihmisen omassa mielessä. Näistä tarpeista ja peloista näen syntyvän mitä mielikuvitusellisimpia selityksiä lopullisen, vääjäämättömän päättymisen välttämiseksi tai pitkittämiseksi. Maailmassa on olemassa käsityksiä kuolemanjälkeisestä ei siksi, että niin tapahtuu, vaan siksi, että ihmiset pelkäävät jotakin muuta, ja nuo käsitykset lievittävät sitä pelkoa. Kautta aikojen näitä pelkoja ja pelkoja lieventäviä käsityksiä on myös käytetty vallan välineenä ja pidetty kansa tiukasti kurissa. "Maksapa vähän veroja kirkolle tai sielusi ei jatka taivaaseen kuoltuasi." Vetoamalla ihmisten haluun välttää persoonallinen kuolemansa (ja estämällä heitä ymmärtämästä, että tällainen toive on lopulta mahdoton ja siitä pitäisi päästä yli) voidaan pyörittää ihmisiä ihan miten halutaan. :/

Maria kirjoitti...

Kuten olet varmati huomannutkin, näen maailman hyvin luonnontieteellisesti ja katson eläviä olentoja biologian pohjalta - välillä en voi olla ajattelematta jopa niin, että kaikki vapaa tahto on vain illuusiota, sillä olemme kaikki samojen luonnon lainalaisuuksien armoilla samalla tavoin kuin suolamolekyyleillä on ominaisuus ujuttautua yhteen vesimolekyylien kanssa, liueta veteen, sillä sillä ei ole muutakaan mahdollisuutta. Se ei voi valita olla tekemättä niin, vaikka olisikin tietoinen olio, sillä tuo kemiallinen reaktio johtuu yhdisteiden rakenteista itsestään, aina atomien sähkövarauksiin asti. Muu olisi luonnonlakien vastaista. (Tämän itse asiassa tajusin ensimmäisillä kemian tunneilla yläasteella seuratessani suolan liukenemista veteen ja olin ihan blown away tästä oivalluksesta. :D Vettä ja suolaa, heh heh.)

Samalla tavalla pohdiskelen, että onko ihmisen vapaa tahto samoin ihan puhdas illuusio, ja me ajatuksinemme ja valintoinemme vain päättymättömien kemiallisten reaktioiden summa. On testattu labrassa tätä asiaa katsomalla milloin mieli tekee päätöksen liikuttaa kättä ja milloin kroppa liikuttaa kättä, ja kas, aivoissa syntyy käden liikkumiseen johtava sähköimpulssi ennen kuin ihminen tietoisesti tekee päätöksen. Tulemme tietoisiksi valinnoistamme vasta sen jälkeen, kun olemme jo aloittaneet niiden toteuttamisen... Huima tulos! Toki yksittäinen.

Koska kuitenkin olemme myös tuntevia ja empaattisia olentoja, ja siitä on meille kiistatta myös monenlaista etua, en unohda koskaan myöskään inhimillisyyttä. Dissaan esim. sosiaalidarwinismia (sitä paitsi siinäkin logiikka pettää ja pahasti) aika rankasti, joskin tunnustankin ihmisen aika eläimellisen ja primitiivisen pohjavirityksen, joka vaikuttaa meihin. Olemme kuitenkin aika kivikautisia noin biologialtamme. :P

Vaikka pohdiskelenkin luonnon lainalaisuuksien väistämättömyyttä, ajattelen silti, ettemme ole niiden tai omien viettiemme orjia, vaan voimme kukin muodostaa itsellemme sellaisen eettisen tavan toimia kuin parhaaksi katsomme, toki kulttuurillisten ja sosiaalisten jne viitekehysten puitteissa ja niidenkin vaikutusten ristipaineessa. Ehkä sellainen "voin vaikuttaa elämääni" -ajattelutapa on aika elintärkeä tasapainoiselle psyykkeelle. :P Tosin, raja siinäkin tulee vastaan, kaikkeen ei vain voi tuosta noin itse vaikuttaa eikä elämäänsä aina järjestää tasan sellaiseksi kuin haluaa, monista syistä. Siksi en tule koskaan äänestämään porvaripuolueita, esim. :D En kestä sellaista "kaikki onni ja epäonni on vain itse ansaittua tai aiheutettua (ja siksi ehkä vaan oikein)" -ajattelua. Olipas nyt aasinsilta. :D

Maria kirjoitti...

...ja nyt kun olen hienosti pilkkonut ja saanut ajatukseni taas eteenpäin yön pimeimpinä tunteina, kiitän jälleen erinomaisista huomioista ja ajatuksista ja pohdinnoista. :) Saa tulla lisää ehdottomasti, niin paljon kun juttua lähtee. :P

Maria kirjoitti...

Ai niin, ja vanhenemista ja ulkonäköä pohtivalle anonyymille, kiitos myös sinun pohdinnoistasi! :)

On totta, että koko ongelma on lähtöisin siitä, että ulkonäkö on niin keskeinen asia kulttuurisamme, ja se voi tuottaa ogelmia liian pitkälle vietynä. Biologinen pohja ulkonäön merkitykselle ja sen välittämille viesteille on alkanut saada uskomatotmia mittasuhteita, ja tietoisia olentoja kun olemme, meillä olisi periaatteessa mahdollisuus irrottautua toverielukoidemmekin jakamasta ulkonäkö-parittelu-geenienlevitys-keskeisyydestä. Sen sijaan olemme pitäneet sen ja rakentaneet kaikkea muuta ympärille. Noh, en ehkä tässä tilanteessa on mahdollista tulla toimeen - ainakin kehittämälllä itsetuntoaan ja yrittämällä kokea itsensä hyvänä. :)

Magda kirjoitti...

Sä olet tosi kaunis ja persoonallisen näköinen ihminen.
Tunnistan nuo itsetunto -ja valokuvauspohdiskelut. Joku välillä vähän naureskeleekin, kun jaksan vääntää taas uutta naamaa Facebookiin, mutta jotenkin kasvonsa vaan haluaa näkyville edes osittain sellaisena kuin ne itse näkee. Mä kammoan salaa tai muuten vaan tietämättäni otettuja kuvia. Varsinkin nyt nettiaikana, kun ne saattaa jäädä muistuttamaan jostain ikävästä vaiheesta tai asiasta like... ikuisesti. Työn puolesta sitä naamaa on lehdissä ja muissa yhteyksissä liikenteessä välillä mitä oudoimpina versioina & se on jollain tavalla kammottavaa, mutta se on kokonaan toinen puheenaihe :).

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...