Animal Soccer World saattaa olla hyvinkin yksi maailman huonoimmista peleistä. Näille videoille kyllä hajoaa ihan... xDD Loistokas taustamusiikki, upeaa ääninäyttelyä, järkevää dialogia ja hienoja tapahtumia! :DD Tämä siis pelisessioiden välissä. Seuraavassa videossa top-10 parhaat hetket tästä aivan käsittämättömästä pelistä. :D Ja kyllä, noiden leijonahahmojen olisi tarkoitus olla Leijonakuningas -rip off.
Seuraava välitehtävä olisi pyrkiä pitämään vuorokauden mittainen mediapaasto. Siitä ei sitten oikeastaan pitäisikään raportoida blogissa tai kurssin keskustelualueella, paasto kun on. Sanonpa vaan, että kun aloin miettiä, mitä mediasta kokonaan pidättäytyminen tarkottaisi, en voisi oikeastaan tehdä paljoa muuta kuin istua keskellä metsää ja kutoa sukkia. Vessalukemistokin pitäisi hylätä ja kyyhöttää pytyllä koomassa: Jos kirjat, lehdet, mainokset ja laajimmassa määritelmässään jopa ihmisten puhe voidaan ymmärtää mediaksi, tarkoittaisi mediasta täydellinen irrottautuminen myös irrottautumista lähes kaikesta vuorovaikutuksesta ja yhteiskunnasta, kaikesta informaatiosta ja suurimmasta osasta viihdettä. Varmaan onnistusin kärtsäämään couscousitkin kattilanpohjaan, kun ei saisi tarvittaessa luntata valmistusohjetta paketinkyljestä (senkin voi ymmärtää mediaksi, nimittäin). Yksityiskohtaisempaa kuvausta mediankäytöstäni voi lukea massiivisesta mediapäiväkirjastani.
Jonkun toisen, vähemmän valaistuneen kurssinvetäjän motiiveja tähän tehtävään voisin epäillä: nyt olisi sitten varmaan tarkoitus yhteen ääneen kauhistella ja järkyttyä siitä, miten suuri osa jokapäiväistä elämää se hirveä kauhea media onkaan. No guess what: asia on ollut tiedossa siitä lähtien, kun aloin yläasteella irkata päivittäin. Ja arvatkaapa vielä mitä: en pidä sitä ollenkaan kauheana asiana. Media tekee yksinkertaisesti ilmaistuna elämästäni helpompaa ja miellyttävämpää, kuin se muuten olisi. Se kuuluu elämääni ja elämäntapaani yhtä paljon kuin katto pääni päällä. Ainahan voi toki opetella uusia tapoja elää ja olla, mutta toisaalta.. miksi? Olen tyytyväinen näin.
Jos media ylikuormittaa päätä, kannattaa pitää taukoa ja laittaa vaikka puhelin kiinni. Se on täysin maalaisjärjellistä toimintaa. Itsensä eristäminen maailmasta voi olla toisinaan joillekin paikoillaan, eikä siinä mitään, mutta maltillinenkin mediaympäristönsä hallinta luultavasti useimmiten riittää. Kun minusta alkaa tuntua siltä, etten halua voida vastata puhelimeen, laitan sen äänettömälle tai kokonaan kiinni. Meseen saa helposti poissaolostatuksen. Pelit voi laittaa kiinni. Tietokoneen voi välillä sulkea. Uutisia ei ole pakko lukea eikä televisiota avata eikä mainoksia katsoa, jos ei siltä tunnu, eikä aina tunnukaan. Se on ok. Täydellinen eristäytyminen ihan vaan eristäytymisen takia ei kuitenkaan tunnu alkuunkaan mielekkäältä tai järkevältä puuhalta, ellei sitten etsi sisäistä erakkoaan tai pyri Tiibettiin munkiksi. Ei tarvitse kiivetä tynnyriin saadakseen mielenrauhaa, ja aika epäkätevältä tavalta saavuttaa nirvana se kuulostakin.
Katsotaan, saanko tämän todettuani mediapaastoa aikaiseksi, ja mitä sitten mahdollisesti tuumin sen jälkeen. Epäilenpä kuitenkin vahvasti menestystäni.
Eilen oli sadetta lukunottamatta aika mukava syyskeli - kirpakka ja vilpoinen, mutta sellainen, että ulkona pärjää tavallisilla puuvillasukkiksilla (villasukkahousut pelastavat sitten, kun mennään alle nollan), villatunikalla ja nahkatakilla. Tällainen syysilma saisi olla aina kun on.. no, syksy. En pitäisi pahakseni, vaikkei talvikaan tämän kylmemmäksi muuttuisi.
Lisälämpö ei kuitenkaan ole ollenkaan pahitteeksi, ja kylmästä herkästi särkemään alkava pääni sai lämmikkeekseen Asokselta loppukesästä hankitun pipan. Eipä ottanut satunnainen viima ollenkaan särkevästi. Suuri ja runsas muoto on humoristisella tavalla särmikkään vetävä. Jos pipo olisi jotakin kumimaisesti kiiltävää materiaalia, mielleyhtymät Alien-saagan örvelöihin olisivat väistämättömät!
Otsistaa on vaikea saada asettumaan pipon reunan alta järkevästi, joten pipo päässä vetäisen itselleni väliaikaisesti sivuotsiksen. Tummanharmaa villakaulaliina muuten on oikeasti miehen - se hankittiin ihan hiljattain samalla, kun mieheke sai uuden talvitakin. Ja pipon. Ja toisenkin kaulaliinan. Saan lainata.
Tulipa tuossa pelaillessa taas muistettua niin pari tosi positiivista kuin pari negatiivistakin juttua nettiroolipeleistä.
Ensimmäinen tulee tässä: Teemme tehtäväketjua Icecrownissa, olemme karkottamassa Scourgen etulinjaa ja sitä varten tarvitsee niitata pari tärkeää komentajaörvelöä. Löydämme örvelön, mutta huomaamme, että sitä on juuri tappamassa joku toinen saman puolen pelaaja. No, riennämme apuun, emme vain silkasta ystävllisyydestä, vaan myös koska mitä nopeammin mobit kuolevat, sitä nopeammin ne myös respawnaavat, eli ilmestyvät takaisin. Örvelö kuolee ja pelaaja kiittää avusta.
Jäämme odottamaan, että pääsisimme vuorostamme suorittamaan saman lahtauksen. Iloiseksi yllätykseksi meille vieras pelaaja jää myös odottamaan. Kun örvelö ilmestyy jälleen, hän puolestaan auttaa meitä tappamaan sen.
Kukaan osapuoli ei olisi oikeasti tarvinnut kenenkään apua tämän hirviön nujertamisessa, onhan tehtävä suunniteltu sellaiseksi, että sen voi helposti myös soolota, ja mekin autoimme alunperin vain päästäksemme nopeammin itse eteenpäin. On kuitenkin mukavaa huomata, että sinänsä hänenkin kannaltaan ihan kivaan tekoon (saihan hänkin tapon nopeammin pois alta) vastataan täysin pyyteettömästi - hirviön tappamisessa auttaminen ei enää hyödytä mitään tätä ulkopuolista, emmekä tämän jälkeenkään enää todennäköisesti kohtaa, mutta juuri tällä hetkellä hän halusi osoittaa... Mm, miksi sitä voisi kutsua, hyväksi hengeksi? Arkipäivän altruismiksi? Solidaarisuudeksi? Joka tapauksessa, tästä tuli minulle hyvä mieli, ja mieleeni muistuivat ne lukuisat muutkin kerrat, kun vastaavanlaisia tekoja on pelissä tehty puolin ja toisin. Spontaania auttamista, vaikkei apua oikeastaan tarvita, ja auttamista toki myös silloin, kun apua tarvitaan ihan oikeasti. Toki siihen sisältyy varmasti toive siitä, että tällainen toiminta joskus kenties hyödyttäisi myös itseä - mä rapsutan sun selkää niin rapsuta sä sitten mun selkää. Se on oikeastaan aika yleistä WoWissa.
Siinäpä myös taas yksi hyvä asia, minkä nettiroolipeleissä toimiminen voi muksulle antaa: on kiva saada apua, ja on kiva myös antaa apua muille, ja joskus on vain kivaa osoittaa toisille, että don't worry, I got your back - ok thx. Kenties kun tähän mentaliteettiin pääsee sisälle pelin kautta, se ulottuu myös pelimaailman ulkopuolelle. Joskus apua tulee saaneeksi myös vastapuolen pelaajalta - vaikka vastapuolen pelaajien kanssa ei voi juurikaan kommunikoida, teot puhuvat puolestaan. Toisaalta se opettaa myös, että vaikka sota on julistettu, ei vastapuoleen ole välttämätöntä suhtautua vihamielisesti, vaan vihollisten joukoissa lopulta on yksilöitä, jotka eivät ole niin erilaisia kuin itsekään on.
Olen alkaut viehtyä yhä enemmän lievään goottivibaan. En niinkään synkän romanttisena kokonaisuutena, kuin yksittäisinä elementteinä ja asioina. Korsettia en voi sanoa haluavani, mutta mustanpuhuvat, aavituksen jopa koristeelliset ja hieman provosoivatkin jutut ovat alkaneet miellyttää.
En osaa vielä sanoa mikä on Se Juttu, mikä tässä vetää sinne päin, mutta jotenkin nämä kuvat puhuvat sitä samaa muoto- ja värikieltä, joka nyt iskee. Se on lähes identtinen edelleen sen hypettämäni scifiviban kanssa, voisiko siis puhua jo hyppysellisestä kybergoottia? Joka tapauksessa nyöritetyt buutsit, mustan kimaltava kynsilakka ja metallipalikat ovat pop, tai siis goth. Ja scifi. Ja kalpea, vaan ei ihan valkoinen iho, joka onkin ihan omasta takaa.
Ollako medialukutaitoinen vaiko eikö olla. Siis ollako mitä?
"Medialukutaitoinen henkilö pystyy hankkimaan tietoa, arvioimaan ja analysoimaan sitä. Hän kykenee myös ilmaisemaan itseään tuottamalla painettuja sekä digitaalisia mediaesityksiä. Lisäksi hän osaa suhtautua krittisesti mediaa ja mediaympäristöä kohtaan (Aufderheide 1997; Christ & Potter 1998; Kotilainen 1999, 2005). Medialukutaitoilmiön laajuudesta kertoo se, että kyky- ja taitomääritelmien lisäksi se liitetään usein myös krittiseen- ja yhteiskuntateoreettiseen ajatteluun (Christ & Potter 1998; Suoranta 2003). Tällöin pohditaan esimerkiksi medialukutaidon ideologisia ja poliittisia lähtökohtia ja tavoitteita."
- Lipponen, Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kupiainen, Reijo ym (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007
Voinen sanoa, että pystyn hankkimaan tietoa, arvioimaan ja myös analysoimaan sitä. Ilmaisen itseäni digitaalisin mediaesityksin päivittäin blogissani, irkissä ja keskustelufoorumeilla. Näistä blogi lienee se monipuolisin ilmaisukanava kuvan, tekstin, videoiden ja linkkausten myötä. Väitän myös osaavani suhtautua kriittisesti mediaa kohtaan. Yhteiskuntakin on useimmiten läsnä ajatuksissani ja motiiveissani. Olen välillä vähäsen mainosten uhri, mutta taistelen tätä vastaan kynsin hampain - sekin lienee tullut jo lukijoilleni selväksi. Välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä.
Lipponen puhuu niin sanotusta akateemisesta lukutaidosta, jossa esitetään tekstille kysymyksiä, eikä vain oteta tarjottua sisältöä ja omaksuta sitä. Vaikka esimerkissä käsiteltiin akateemisia tekstejä, akateeminen lukutaito on pitkälti normaalia kriittisyyttä ja kirjoittajan motiivien ja esitystapojen arviointia ja tulkintaa: kuka sanoo, mitä sanoo, miten perustelee, mitä todisteita esittää, mitä tarkoittaa, mistä näkökulmasta käsin asia sanotaan. Tämähän kuulostaa samalta kuin se, mitä aiemmin kirjoitin uutiskriittisyydestä. Se on siis kuin pelisilmä, joka kehitetään, ja jonka avulla ollaan tietoisempia ympäröivästä todellisuudesta ja siinä toimivista ihmisistä ja näiden intresseistä. Adjektiivi akateeminen antaa asialle ihan liian hienostuneen sävyn - kyse on oikeastaan ihan tavallisesta kriittisyydestä, johon soisin jokaisen ihmisen olevan kykenevä.
Kun taas ajattelee medialukutaitoa myös taitojen ja välineosaamisen kautta, tulee mukaan myös yhteisöllisyys, osallistuminen. Kun osaa, voi osallistua, toisaalta tekemällä oppii ja tekemisen seurauksena voi olla se, että tulee oppineeksi ja osallistuneeksi. Lipponen kirjoittaakin 9-vuotiaasta pojastaan ja tämän kavereista, jotka pelaavat Runescapea, ja ovat oppineet tuohon nimenomaan mediaan liittyvän lukutaidon. Se tulee pelatessa, tehdessä, se suinkaan ei välttämättä ole edellytys sille, että voi pelata. Alkuun pääsee kavereiden avustuksella. Samalla tavalla hyvin monessa asiassa pääsee liikkeelle kokeilun ja erehdyksen ja miksei ystävien kanssa toimimisen kautta. Sillä tavalla varmaan useimmat opettelevat blogaamista, nykyään valokuvaamista ja jopa elokuvien teko kotona voi toimia juuri näin. Star Wreck, anyone?
Oli järjestys osaamisessa ja osallistumisessa mikä vain, yhdessä ne kulkevat. Minäkään en ole saanut koulutusta blogaamiseen tai valokuvaamiseen, mutta ei se ole estänyt tekemästä ja sitä kautta osaamasta ja oppimasta. Muistan myös kerran, miten alle kouluikäinen serkkupoika muinoin halusi kokeilla WoWia - penkkiin vaan ja "Katos tällein sä liikut ja tällein sä voit taistella. Katotaas yhdessä mitä englanninkielisessä tehtävätekstissä lukee..." Kuten esimerkiksi nyt noissa tietokonepeleissä, välineet ovat luonteva osa ja työväline mediaosaamisessa. Toisaalta taas se voi myös luoda eriarvoisuutta: kaikilla ei ole resursseja hankkia noita välineitä. Internetin kohdalla koulut ja kirjastot onneksi edes tasoittavat tilannetta, joskaan en tiedä miten hyvin kirjastoissa voi pelata Runescapea tai WoWia.
Medialukutaitoa opettaessa ja yhteisöissä toimittaessa Lipponen toteaa, että yhteisön on tärkeää kohdella yksilöä aktiivisena toimijana, ei vain kasvatuksen tai koulutuksen kohteena. Eiväthän ihmiset mitään passiivisia kasviksia ole opettajan läheisyydessä tai siihen asti, että täyttävät 18! Tämä usein riepoo minua joissakin opettajissa - suhtautuminen kun usein heijastelee juuri tätä kasvismentaliteettia. Tehdään vaan ne opetussuunitelmassa määritellyt jutut ja mitä opettajakoulutuksessa opetettiin, niin kaikki muka toimii ihanteellisesti kaavan mukaan eikä lapsia tai nuoria tarvitse edes ajatella aktiivisina, osaavina ja moneen suuntaan toimivina ihmisinä. Istutaaan vain luokassa, opettaja puhuu, ja oppilas, joka rikkoo kaavan vaikkapa kyseenalaistamalla sanotun, on vain ongelmanuori, jolla on keskittymisvaikeuksia ja joka selkeästi katsoo kotona liikaa viihdeväkivaltaa tai kuuntelee turmelevaa rock-musiikkia. Joiltakin mukamas akateemisilta ihmisiltä tuntuu usein puuttuvan sitä akateemistaa lukutaitoa - kun jossain lukee, että tsiisus sentään tätä mediaa miten se pilaa ihmiset ja on niin hirvittävän vaarallista, se otetaan annettuna ja yhdytään kuoroon sanojan tietoja, motiiveja, näkökulmia ja tavoitteita sen kummemmin pohtimatta, tai tältä usein vaikuttaa. Tätähän esiintyy lopulta masentavan runsaasti. Toimijuudesta kuitenkin on tähän mennessä hyvin vähän empiiristä tutkimusta - olisikin mielenkiintoista tietää, miten toimijuus näyttäytyisi median vaikutusten rinnalla.
Medialukutaito on myös enemmän tai vähemmän tilanne- ja välinesidonnaista - elokuvien tekijältä vaaditaan erilaista pelisilmää kuin uutisten kirjoittajalta tai Runescapea pelaavalta. Minunkin mediaosaamiseni on siis välineisiin ja niihin liittyviin toimintatapoihin sidottua - osaan ehkä tuottaa viihdyttävää blogia, mutten luultavasti osaisi tuottaa viihdyttävää elokuvaa jo sen takia, etten osaisi siihen liittyvää teknistä prosesssia. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä voisi oppia, vaikka sitten vaan tekemällä. Toisaalta osaan kyllä erottaaa sisällön sen tuottajasta ja arvioida tuottajan tapoja ja syitä esittää sisältönsä siten, kuin se kulloinkin on tehty.
Minulle muuten tulee koko ajan yllätyksiä ihmisten Internet-ymmärryksestä. Jos jollekin tulee uutena tietona se fakta, että kuvat voivat levitä netissä vaikka minne, ja että oma blogi tai Naamakirjan profiilisivu on oletusarvoisesti kenen tahansa nähtävissä, en voi olla ajattelematta missä ihmeen tynnyrissä sitä on eletty. No, kaipa sitä vain on sitten tullut jo nähtyä teinivuosina irkissä linkatut sivustot Galtsun heruimmista teineistä ja levitetyistä kuvista niin moneen kertaan, että on ymmärtänyt nuo... "riskit" ja osannut toimia niiden mukaisesti. Vähän niinkuin luonnossa edes takapihansa verran kulkeva oppii hyvin nopeasti olemaan koskematta nokkosiin. Mutta ei se kai sitten ole kaikille niin selvää. Yksi tulkinta tähän voisi olla se, ettei netissä ole tullut vietettyä tarpeeksi aikaa, tai sitten tarpeeksi "laadukasta" aikaa. Ilta nuorison irkkikanavalla tai keskustelufoorumilla on hyvä mediakoulu.
Puhelinnumeronsa kannattaa muuten heittää salaiseksi, jos meinaa omalla nimellään netissä pyöriä. Helppo keino tehdä itsensä jäljittämisestä kaiken maailman hulluille stalkkerimurhaajavainoajille (ja näitä tapauksiahan Suomessa olikaan kuinka monta tähän mennssä?) hitusen vaikeampaa. Ei sillä, että tässä nyt kukaan vainoharhaiseksi olisi alkamassa, eihän? Onhan lähes todennäköisempää, että se stalkkeri tulee vastaan kadulla tai baarissa, tai alkaa vainota jotain mielenkiintoisempaa ihmistä kuin Juuri Sinä. Saakohan Johanna Tukiainen paljon uhkauskirjeitä? Jossain muualla puolestaan toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit ovat alati hengenvaarassa. Varovaisuushan aina kannattaa, mutta ottakaa opiksi paniikkihäiriöiseltä: joku raja silläkin, miten suuriksi uhiksi asiat ja pelot mielessään asettaa. Suhteellisuudentajua, pliis. Sekin kuuluu medialukutaitoon.
Olen joskus aiemminkin jo kohkannut siitä, miten tyypillisen tylsät ja latteat, yksilötasolla täysin mitäänsanomattomat tavat ja etiketit, nuo tapaorjuuden representoinnit, lähinnä ärsyttävät.
Tästä luonnolisesti seuraa se, että jos/kun (ei nyt mulle maailman tärkein asia) joskus päädyn naimisiin, häät eivät varmasti noudata mitään muuta kaavaa kuin sitä, mikä juhlakaluparista itsestään tuntuu hyvältä. Tästä puolestaan seuraa omannäkösten vihkikaavojen tekeminen, vain oikeasti läheisten ihmisten kutsuminen yleisen sukujuhlinnan ja kiusallisen patsastelun sijaan, jokin hauska juhlintamesta rennolla otteella ja buffetti, josta löytyy molempien lempiruokia.
Olen myös jo ehtinyt julistaa häämekkoni olevan minimittainen nahkaluomus - no, tämä Acnen ensi kevään mallistosta löytyvä, scifistelevä makkarankuori voisi olla juuri Se. Mitään muuta veruketta tai oikeutusta en varmasti tule keksimään tämän arvatenkin erittäin tyyriin ihanuuden kaappiin haalimiseksi. Vaihtoehtoisesti suunnittelen jotain vastaavaa ja tosi rankkaa ja teetän sen Rhialla.
Törmäsin ihan mielenkiintoiseen uutiseen, "Ruotsalaisoperaattorit perustavat rahaston taisteluun tekijänoikeuslobbya vastaan" , Piraattiliiton sivuilla.
"Pieni ruotsalainen palveluntarjoaja Black Internet on asiaa tovin harkittuaan päättänyt valittaa käräjäoikeuden päätöksestä, joka pakotti sen puolen miljoonan kruunun sakon uhalla lopettamaan palvelunsa The Pirate Baylle. Alunperin yhtiö kertoi joutuvansa alistumaan alioikeuden päätökseen, koska sillä ei ollut yksinkertaisesti varaa ryhtyä oikeustaisteluun rikasta tekijänoikeuslobbya vastaan.
Kyse on kuitenkin periaatteellisesti suurista asioista. Jos lobby pystyy rahan voimalla hyökkäämään viestinnän infrastruktuuria vastaan ja sitä kautta epäsuorasti vaientamaan itselleen epämieluisia toimijoita, ollaan erittäin vaarallisella tiellä. Tätä uhkaa torjumaan on Ruotsissa nyt perustettu Open Internet -niminen organisaatio ja sen hallinnoima rahasto, jonka on määrä tukea palveluntarjoajia niiden oikeustaisteluissa tekijänoikeuslobbya ja muita netin vapauden vihollisia vastaan. Tavoitteena on sekä palveluntarjoajien asiakkaiden suojeleminen että ylipäänsä netin avoimmuuden ja vapauden varjeleminen."
(Lue koko artikkeli täältä)
Keksin itselleni uuden kampauksen. Koska vaatii suurta rohkeutta ajaa Stellan (ja aika monen muunkin) hehkuttama katelanphearmainen puolisänki, ja koska en luultavasti sittenkään sitä lopulta tekisi, voi toispuoleista päätään silti ihailla yksinkertaisella konstilla: kasalla hiusgeeliä ja lakkaa sekä muutamalla strategisesti asetetulla hiuspinnillä ja miniponnarilla. Eiväthän sliipatut hiukset sänkeä rankkuudessa korvaa, mutta ne näyttävätkin sitten ihan omalta jutultaan!
Vaan entä jos sittenkin... Toisaaltahan hiuksetkin ovat se uusiutuva luonnonvara, allekirjoittaneella vieläpä kasvavat mokomat ihan infernaalista vauhtia. Tästäkin syystä on oikeastaan turhaa sanoa mulle, että hyvä ihminen, pilaat vaan pääs - niin mulle yritettiin yläasteellakin sanoa, kun halusin kiihkeästi eroon vyötärömittaisista kutreistani, joita ei oikeasti voinut pitää kuin letillä tai ponihännällä... Hartiamitta oli paras ratkaisuni ikinä, vaikka muut sitä elämään ja kuolemaan asti vastustivatkin. Että eihän sitä tiedä... Toisaalta geeleilyyn tyytyminen pitää hiukset muuntautumiskykyisinä - taipuvat niin sliipattuun rokkiin kuin hulmuilevaan kähäräänkin, kiinni ja auki.
Mut hei, ei se nyt pahalta näyttäis. (Hirmu kätevää, kun voi ottaa itsestään kuvia näin kätevästi ja sitten tuijottaa niistä, miltä mahdollinen lopputulos saattaisi noin suunnilleen näyttää.) Tässä siis ehkä seuraava bilekampaukseni, laukkuun mukaan sit ne geelit ja lakat (ja kasa varapinnejä):
Kuten muutamat muutkin blogaajat, myös minä sain jokin aika sitten testattavakseni Braunin uuden Satin Brush -hiusharjan, jonka luvataan tekevän hiuksista sileämmtä, kiiltävämmät ja poistavan niistä sähköisyyttä. Minulla on lähestulkoon aina epäilykseni moisille lupauksille, eivätkä käyttöohjeen höpinät harjan "satiini-ioneja" luovuttavista ominaisuuksista ihan vakuuttaneet. (Siis mikä ihmeen satiini-ioni?!) Harjahan on siis sähkökäyttöinen, joskin se toimii myös ilman pattereita - silloin se vain ei silottele tai avaa takkuja yhtä tehokkaasti.
Huh, pari viime päivää pää on ollut niin täynnä koulu- ja erityisesti mediakasvatusjuttuja, ettei siihen ole oikein muuta mahtunutkaan. Mahtavan päänsäryn siivittämänä voinen todeta, etten ajattele aihetta ainakaan pariin päivään. Kaiken mahtavan päälle saatan olla tulossa flunssaan - kenties ylenpalttinen läträäminen suosikkimehullani ja sen Lidl-vastineella ajaa pöpöt pois, vaikkei vitamiinien flunssatehoa olekaan ihan aukottomasti osoitettu. Nyt on ainakin hyvä väli jatkaa vähän wowittamista! Tai sitten keskittyä taas siihen muotiblogimaisempaan sisällön tuottamiseen, joskin säännöllisin väliajoin saan kiitosta myös muiden aiheiden sisällyttämisestä blogiini.
Eilen ruokakauppareissulla pärjäsi taas vaihteeksi villatakilla. Kuten kuvasta huomaa, JC:stä keväällä hankittu yksilö, joka on ollut lopulta varsin maltillisessa käytössä (enimmäkseen kotona), alkaa jo nyt näyttää röpelöitymisen merkkejä. Normaalisti en luultavasti olisi näin niuhontarkka, mutta Filkan takkiin tottuneena eron kyllä huomaa. Jos merkki koskaan erehtyy tekemän samanmallisen, pitkän perusvillatakin tällaisena tummanharmaana, rahapussi voi kenties kouristella kuolinkorinoissaan...
Ding - level 76! o/
Olenko huolestunut median vaikutuksista lapsiin? Vaikea kysymys. Hyvin vaikea.
Toisaalta on niin, että mediat välittävät meille välillä hyvinkin yksipuolista kuvaa asioista, miehiin ja naisiin kohdistuvat kauneuskäsitykset yhtenä näistä (tsekkaa aiempi kirjoitukseni Hauiksenympärys itsetuntoa määrittävänä tekijänä), mutta toisaalta on myös niin, ettei media ole noita käsityksiä keksinyt tai luonut - se vain välittää niitä yksiltä ihmisiltä toisille ihmisille. Samoin vaikka media mahdollistaa vaikkapa sen kaikkien parjaaman Big Brotherin olemassaolon (jännää, miten joillakin ihmisillä mediakriittisyys tuntuu rajoittuvan BB:n ja Seiskan pakolliseen fleimaukseen, ja samaan hengenvetoon vielä ilmoitetaan, että Ylen uutisiin kuitenkin luotetaan ihan sinisilmäisesti), se media ei sitä ohjelmaa ja ilmiötä kuitenkaan ole tyhjästä maailmaan ilmiinnyttänyt, vaan senkin ovat keksineet toiset ihmiset. Nettikiusaaminen on vain kiusaamista uudessa ympäristössä, itsessään ilmiö, joka on ollut olemassa jo iät ja ajat niin kouluissa kuin työpaikoillakin. Seksuaalinen ahdistelu samoin.
On myös totta, että Internet mahdollistaa esimerkiksi anoreksiaa ihannoivien nuorien ja aikuisten toisiaan tukevat yhteisöt, mutta toisaalta noin periaatteessa tällaisia yhteisöjä voisi olla olemassa netin ulkopuolellakin. Näyttää siltä, että mediat ovat ennenkaikkea välineitä välittää tietoa ja arvoja, ja tarjoavat tapoja yhdistää ihmisiä - pitäisin näitä ominaisuuksia itsessään arvokkaampina kuin sitä, että ne välittävät myös epäilyttäviä arvoja ja yhdistävät ihmisiä, joiden ei ehkä toivoisi yhdistyvän.
En heittäisi lasta pesuveden mukana enkä syyttäisi välinettä siitä, mitä ihmiset tekevät. Ongelma, mikä se kulloinkaan onkaan, on ihmisten toiminnassa ja motiiveissa, ei välineissä. Koska ihmisten toimintaa ei kuitenkaan voida järkevästi lähteä rajoittamaan tai kieltämään sen varjolla, että lapset voivat joihinkin toimintatapoihin törmätessään näistä kärsiä, olisikin tärkeää keskittyä siihen, että lapsesta kasvatetaan fiksu ja itsenäisesti ajattelemaan kykenevä ihminen, joka osaa arvioida muiden ihmisten toimintaa ja ymmärtää... no, koko tämän suuren kuvion. Tähän taas tarvitaan aikuisia opastamaan ja ohjaamaan, jakamaan toivottavasti elämän aikana karttunutta viisautta ja ymmärrystä. Joitakin rajojakin on hyvä lapselle vetää, kunhan koko todellisuus ei muutu sokeroiduksi ja kliinistetyksi bambimaaksi - tästä aiheesta puolestaan Jari kirjoitti erinomaisen osuvasti postauksessaan Mikki Hiiren protestanttinen etiikka. Hän mm. kirjoittaa:
""Pahat" lastenohjelmat taasen tähtäävät elämyksiin, ovat vailla selvää kehityksellistä päämäärää ja sisältävät riehumista (sekä jopa moraalisesti kyseenalaisia ulottuvuuksia, kuten humoristista väkivaltaa). Nythän on kuitenkin niin, että "pahat" lastenohjelmat sisältävät kuitenkin paljon sellaisia ulottuvuuksia, joita lapset leikeissään viljelevät normaalisti muutenkin. Tarkoitan sitä, että Legotalojen rakentamisen ohella lapset ajavat Legoautoilla kolareita, katkovat Legoukkojen päitä jne. eivätkä nämä lapset silti ole vakavasti häiriintyneitä, vaan ihan normaaleja lapsosia. - - Hygienisoitu valistuksemme karkottaa ihmiset (lapset, nuoret ja aikuiset) aivottoman viihteen pariin. Kun yritämme olla rakentavia ja ketään loukkaamattomia, päädymme helposti siihen, ettemme herätä kenenkään kiinnostusta." (Juuri tuon kahden viimeisen virkkeen lailla olen tuntenut läpi nuoruuteni kaikenlaisesta valistuksesta ja kukkahattutäteilystä, siis sen lisäksi, että tyypit vaan on ollu pihalla.)
Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20. 7. 2007 julkaistussa kolumnissa Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha käy ilmi, että lasten mediankäyttö ei ole vähentänyt lasten muita aktiviteetteja tai luonut suurta joukkoa häiriintyneitä ja leikkimättömiä lapsia (kuten voisi odottaa, häiriintyneet ja mediaa ylikäyttävät yksilöt ovat lähinnä poikkeustapauksia). Mediankäyttö ei muodosta muusta maailmasta erillistä saareketta, eikä media käytä lapsia, vaan lapset mediaa. Tämä puhuu vastoin niitä käsityksiä, jotka tuntuvat vieläkin jostakin syystä olevan valloillaan, ja joita seuraavassa kuvataan:
"Vielä 1980–1990 -lukujen taitteessa eurooppalaista mediakasvatuksen kehittymistä väritti sen suojelumentaliteetilla varustettu historia, jossa David Buckingham (1992) erotti kolme vivahdetta; ensimmäisen taustalla oli käsitys siitä, että televisio-ohjelmat lisäävät väkivaltakäyttäytymistä, toisessa ajateltiin mediakulttuurin heikentävän lasten älyllistä kehitystä ja kolmannessa media-, erityisesti televisiokulttuurin ajateltiin vaikuttavan haitallisesti mm. arvomaailmaan. Tämänkaltaista ajattelua ohjasi yhteinen käsitys, että ihmisten mediasuhteet ovat yksinkertaisia ja pääsääntöisesti kielteisiä."
- Kupiainen, Reijo; Sintonen, Sara & Suoranta, Juha 2007: Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet, s. 22. Teoksessa Kupiainen, Reijo ym (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007
Näitä nyt jo muinaisia käsityksiä (opettajat ja opettajakokelaat, päivittäkää asenteenne!) vasten puhuu myös Selvitys lasten ja nuorten mediamaailmasta, jossa tuodaan esiin mediankäytön moniulotteisuutta ja monisuuntaisuutta. Lapset ja nuoret ovat mediassa myös toimijoita, eivät vain passiivisia vastaanottajia. Toisaalta se tarkoittaa sitäkin, että lapset ja nuoret kykenevät myös aiheuttamaan vahinkoa muille, eivät vain itselleen - siinä misssä koulussakin lapset voivat kiusata toisiaan, lapset voivat kiusata toisiaan myös netissä. (Taaskin ongelmana on ensisijaisesti ihmisen käytös, ei niinkään siihen käytetty väline.)
Huoli lasten mediankäytösstä on osin turha -kolumnin lopussa kyseltiin, ettäpä mitä ajatella siitä, että yli 20-vuotiaat miehet pelaavat tietokonepelejä yötä päivää (ja mitä tehdä, kun leikki ei lopukaaan). Kun pääsen tämän kohdan yli kirkumasta mielessäni "Miten niin miehet, entäs pelaavat naiset, ja kyllä mä tiedän mitä siitä sosiaalisesti korrektisti ottaen pitäisi ajatella ja mitä kirjoittaja taas vihjaili ja hei mitä ihmettä, miksi leikin edes pitäisi loppua?" ja luen kommentteja, törmään taas ajatukseen, jossa pistetään vastakkain "aidot ihmissuhteet" ja "virtuaalimaailmassa eläminen". Voisin loukkaantua! Minulla on virtuaalimaailmassa (jonka katson olevan osa ihan sitä aitoa todellisuutta ja oikeaa maailmaa, virtuaalisuus on tosiasiallisesti lähinnä paikanmääre, ei mikään toinen rinnakkaisulottuvuus) ihkaoikeita ihmisssuhteita! On ollut jo 14-vuotiaasta lähtien! Arvotukset, jotka asettavat tietyt välineet jotenkin huonommiksi kuin toiset, ja toiset tavat olla yhteydessä toisiin ihmisiin kuin toiset, raivostuttavat ja ovat todellisuudesta irroitettuja (tematiikka jatkuu, mediat ovat väline, joiden kautta ihkaoikeat ihmiset toimivat). Kommentoinut sosionomi voi tulla ihan vapaasti minulle kertomaan, että "aidot ihmissuhteet" antavat minulle enemmän kuin virtuaalitodellisuus, joka johdatti minut mieheni kanssa yhteen vuosia sitten. Kai nyt kuulostin tarpeeksi melodramaattiselta?
Noin muuten voin olla sekä kolumnin kirjoittajan että kommentoineen henkilön kanssa samaa mieltä: "Nuoriin eivät enää uppoa netinkäyttökiellot, vaan järkevämpää on hyväksyä netti-innostus. Nuoria tulee ohjata järkevään mediakäyttäytymiseen ja kannustaa välillä irrottautumaan koneelta."
Olenko siis huolissani median vaikutuksista lapsiin? En luultavasti ole, ja tämä on taas merkityksessä "media on väline, jonka kautta ihmiset toimivat". Ihmisten toiminnasta sitten olen hyvinkin paljon huolissani. Se muistuu mieleeni joka kerta, kun katson Hesarin foorumeja. Tuntuu ongelmien sivuuttamiselta puhua Hirveästä Kamalasta Mediasta, kun pohjimmiltaan kyse on ihmisten tekemisistä ja ihmisten arvoista. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ulkonäköpaineitakin sälytetään kylmästi kasvottoman ja henkilöitymättömän median vastuulle, vaikka ihmiset itse keuhkoavat kahviloissa, foorumeilla ja toisten blogeissa niistä samoista asioista ja asettavat niitä paineita toisilleen, ruokkivat koko ilmiötä ja pitävät sitä elossa. (Tästä syystä minun blogistani ei löydy postauksia, jotka pyörisivät sen ympärillä, miten hirveän vääriä ja huonoja valintoja muut ihmiset voivatkaan ulkoisessa olemuksessaan tehdä, vaan keskityn symppaamaan kunkin omia valintoja.)
Jokaisen sietäisi katsoa peiliin. Eivät ulkonäköpaineet katoa sillä, vaikka koko Internet suljettaisiin, samoin ei kiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu tai lapsiporno katoa maailmasta, vaikka Internet, televisioviihde, elokuvat, lehdistö ja valokuvat maailmasta poistettaisiinkin. Ongelmat ovat paljon vanhempia ja paljon syvemmällä ihmiskunnassa kuin mikään mainitsemani tekninen keksintö. Ratkotaan siis niitä varsinaisia ongelmia ja keskitytään tekemään ihmisistä hyviä (määrittelemättä sen tarkemmin, mikä ihme nyt sitten on se hyvä ihminen). Kaikki muu seuraa perästä.
P.s. Eikä unohdeta vanhempien ja yhdessä maailmaan tutustumisen tärkeyttä. Turvallinen aikuinen on ihan pop, luettiin sitten satuja tai tutustuttiin yhdessä WoWiin. Kannatetaan ideaa tietokoneesta, joka sijoitetaan kodissa keskeiselle paikalle ainakin siksi aikaa, että muksu on pieni. Teinille voi ehkä jo suoda palan ikiomaa yksityisyyttä.
Jännä juttu. Nykyään upeimmat ja ronskeimmat korut budjettiystävälliseltä puolelta tuntuvat löytyvän H&M:n miesten osastolta. Siis ihan poikkeuksetta, vai mitä sanotte näistä kahdesta ketjusta?
Mediakasvatuskurssin seuraava välitehtävä on pohtia, ollako huolissaan median vaikutuksista lapsiin vai ei. Ennenkuin paneudun tähän aiheeseen sen tarkemmin, haluan heittää linkkiä blogiin Photoshop Disasters, jonka Bubble taas toi omassa postauksessaan mieleeni. Sivustolla siis esitellään nimen mukaisesti pieleen menneitä kuvamuokkauksia. Tämä vitsi on netisssä itsessään jo vanha, ja luultavasti teinien keskuudessa näille kauhistuksille jossain määrin on jo hyvä tovi naureskeltu, samoin kuin niille "Tältä Katie Holmes näyttää ilman Photaria" -sivustoille.
Siitä tulikin mieleeni, että Internetissä pyörii lopulta aika paljon materiaalia, jonka voi itsessään jo katsoa mediakasvatukselliseksi, tai ainakin mediakriittiseksi, ja se materiaali ei välttämättä ole edes minkään asialle omistautuneen holhoustahon tuottamaa. Merkki siitä, että kaikkea ei oteta annettuna. Youtubekin suorastaan vääntelehtii poliittisesta satiirista ja käyttäjien tekemistä opetusvideoista tyyliin "Näin evoluutio toimii". Jos vain ihmiset tällaisiin sivustoihin ja videoihin tutustuvat, he tulevat pureskelleeksi ja oppineeksi asioita kuin vahingossa. Jos viettää aikaa millään sosiaalisella sivustolla tai yhteisössä, tulee varmaan ennenpitkää törmänneeksi linkkeihin, jotka noihin (ja joo, monenlaiseen muuhunkin) vievät. Toki aina pitää silti muistaa kriittinen suhtautuminen. ID-teoristeillakin on omat videonsa ja jopa Godtube... Myös puhdas tietämättömyys voi päästä kukoistamaan.
Ei tietenkään tee ammattimaisesta mediakasvatuksesta mitenkään vähemmän tarpeellista, on vain hauska huomata, että ihmisillä raksuttaa myös noin sisäsyntyisesti.
Kiintoisaa, Ruotsin puolella alkavat puolueet pikkuhiljaa heräillä tekijänoikeuskriittiseen keskusteluun. Täkäläinen vasemmistopuolue on omaksunut piraattiliikkeen tavoitteen laillistaa yksityinen tiedostonjako, ja sitä vastaavasti puolue on tehnyt ehdotuksen, jossa kirjastoista tulisi elokuvien ja musiikin latauskeskuksia.
"Ehdotuksen mukaan kirjastojen palvelimilta ladattavista äänitteistä ja elokuvista maksettaisiin vuosittain 300 miljoonan kruunun (n. 30 miljoonan euron) ylimääräinen kirjastokorvauspotti kulttuurin tekijöiden tukemiseksi. Ehdotettu korvaussumma on vain promillen viidesosa valtion kokonaisbudjetista, mutta se on kuitenkin kulttuuripoliittisesti merkittävä rahamäärä, koska levymyynnin vuotuinen kokonaisarvo Ruotsissa on noin 800 miljoonaa kruunua ja maan elokuvateattereiden liikevaihto puolestaan noin miljardi kruunua. Näistäkin 1,8 miljardin kruunun tuloista suurin osa katoaa jakeluketjujen käsiin, joten 300 miljoonaa kruunua olisi tuntuva apu maan kulttuurintekijöille.
-- "Digitaaliset kirjastot eivät tulisi sinänsä korvaamaan tiedostojen jakamista yhtä vähän kuin kirjastot ovat lopettaneet kirjojen yksityisen lainaamisen ihmisten kesken", Ohly (puolueen puheenjohtaja) ja von Knorring (puolueessa vaikuttava kirjailija) painottavat. "Se ei ole myöskään Ratkaisu isolla R:llä siihen, miltä tulevaisuuden kulttuuriekonomia tulee näyttämään. Sen sijaan se voi auttaa meitä siirtymään kieltoihin perustuvasta politiikasta ratkaisuihin perustuvaan politiikkaan."
Kiintoisaa. Suomessa taas Vihreät nuoret ovat tehneet tietoyhteiskuntalinjauksen, jonka mukaan "albumin tai elokuvan imuroinnin tulee olla laillista." Josko tästä vielä jotakin järkevää saadaan lähitulevaisuudessa aikaiseksi! Aktiivisuus kannattaa, ilman sitä ei ole muutosta.
Kävinpä eilen hengittämässä ikiaurinkoisia syysilmoja Mansen keskustassa tällaisissa kamppeissa:
Jeah, toteuttiin vihdoin miehen kanssa jo hetken muhimisen alla ollut suunnitelma ja uudelleenaktivoitiin World of Warcraft -tilimme. Aikeissani on ainakin tutkia pohjoisen hyiset kolkat läpi, viimeksi kun se jäi kesken, levelata hahmolapsukaiseni isoiksi ja suuriksi ja kenties sukeltaa roolipelaamiseen hieman syvällisemmin kuin aiemmin.
Nyt kun voimme taas uppoutua tähän irl-sosiaalisesti epäkorrektiin ja vähintään sairaalloiseen virtuaalieskapismiin läpi yön (siis jotain vikaahan meissä on oltava, ainakin noin teoreettisesti, eiks ni), voikin esittää kysymyksen: Kuinka moni teistä mediakasvatusta opiskelevista on itse aktiivisesti pelannut jotakin konsoli- tai tietokonepeliä? Jos omistatte säännöllisesti aikaa jollekin tietylle Facebook-pelille, sekin lasketaan! Peliteollisuus on hurjaa vauhtia kasvava bisnes ja yhä useampi pelaa ainakin joskus jotakin, ymmärryksen pelaamisen eri ulottuvuuksista voisi katsoa olevan senkin ihan oleellinen osa mediakasvatusta. Sitä paitsi pelaaminen on hurjan hauskaa, kun vaan löytää sen itselleen sopivan pelin ja pelityypin, ja tietysti peliseuraa! Parhaimmillaan peli on interaktiivinen elokuva tai suuri sosiaalinen verkosto, siis muuallakin kuin siellä ketunhelvatan Naamakirjassa.
Nyt, jos titaanit suovat, servuni on palannut linjoille ja pääsen loggaamaan!
P.s. Mä pelaan Defias Brotherhoodilla (EU-servereillä). Asgarialle saa whispata!
Kylmenevät säät saavat kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Kuten nyt vaikkapa sen, että villainen jakku olisi erinomainen vaihteluntuoja lämpimälle nahkatakille vielä ennen pakkasia. Kaapista jo löytyvä, ohut kangasversio kun ei lopulta hirveän pitkälle vie. Kaksirivinen napitus, kuten tässä Alexander Wangin kohtuullisen tyyriissä versiossa, olisi ihan pop, mutta yhdelläkin rivillä pärjää. Villaisia jakkuja budjettiystävällisemmistä puljuista bongattu aiemmin myös Vilalta ja Zaralta, kuvamateriaalin puutetta niistä pahoitellaan.
Millainen mediankäyttäjä minä olen? Olenko kriittinen, vastaanottaja, muodon analysoija vai mitä ihmettä? Tällaista asiaa pitäisi pohtia seuraavassa mediakasvatuskurssin välitehtävässä.
Blogini lukijoille tai minut muuten tunteville ihmisille tuskin tulee yllätyksenä, että suhtaudun aika kriittisesti vähän kaikkeen, mitä ympärilläni pyörii, oli kyse sitten uutisista, kirjallisuudesta, opettajien opetuksista tai elokuvista. Kyseenalaistan lähes kaiken ympärilläni etsiessäni keskiarvoa siitä, miten asiat oikeasti ovat. Jokaisen viestin tuottaa aina joku ihminen sen hetkisistä tiedoistaan, ennakkoluuloistaan ja mielipiteistään käsin - jo tämä antaa syyn suhtautua varauksella lähes mihin tahansa, ja virittää itsensä mielentilaan, jossa annettu "totuus" voikin korvautua paremman tiedon ilmestyessä ihan toisenlaisella. Esimerkiksi uutisista on mahdollista analysoida, miten voimakkaasti tietynlaista kuvaa asioista yritetään antaa, jätetäänkö asioista toisen osapuolen näkemys kertomatta, pohjautuvatko esitetyt väitteet johonkin ennakkoluuloon tai -odotukseen, poliittiseen korrektiuteen, millaisia sanavalintoja käytetään ja löytyykö niistä arvolatauksia. On ihan eri sanoa "pääministeri suosii jotakin" kuin "pääministeri valitsee/päättää jotakin" jne. Tästä näkökulmasta keksin myös usein tapoja, miten asia olisi voitu tehdä paremmin. "Käy ny Ylen setä siellä piraattipuolueen sivuilla kattomassa mitä ne oikeestaan ajaa ennenkun meet telkkariin selittään omasta päästä keksimiäs juttuja!!11 Voi jumalauta, propagandaa valtion rahottamassa puljussa ja ihmiset ei hoksaa mitään!"
Toisin kuin jotkut ajattelevat, tämä ei sinänsä johda ainakaan minua ideologiseen kyynisyyteen (mahdollinen kyynisyyteni juontuu ihan muista asioista), vaan avaa mielen vastaanottavaiseksi perustelulle muutokselle ja sille elämän tosiasialle, ettei juuri mikään ole kovin staattista, eivätkä edes ne luotettavimpina pidetyt tahot välttämättä puhtoisia pulmusia, vaan enemmän tai vähemmän myös omia arvojaan ja etujaan ajavia ja asemaansa pönkittäviä toimijoita. Valinnat, varsinkin silloin kun ne koskettavat omaa napaa ja sitä laajempaa aluetta, on hyvä perustaa mahdollisimman oikealle tiedolle, mikä se kulloinkin sattuu olemaan.
Vaikka haluan ajatella itseäni hyvin kriittisenä ja muotoja alituiseen joka asiasta alituiseen analysoivana (kirjoitusvirheet, saatte huutia kaikkialla muualla paitsi irkissä ja joillakin foorumeilla), vaikeasti aivopestävänä tyyppinä, minussa on myös vastaanottajaa, sitä, joka ottaa vastaan tarjotun tiedon pureskelematta ja nielee kiltisti mällit. Kun aloin miettiä tästä esimerkkejä, en kuitenkaan keksinyt yhtäkään. Silti olen varma, että ohitseni menee paljon myös kyseenalaistamatonta tietoa ja kritisoimattomia näkemyksiä, niitä vain voi olla vaikea bongata. Se, minkä huomaa jo kaukaa kirkuen, ei ole ollenkaan vaarallista, vaarallista on se, joka livahtaa ohitse huomaamattomasti.
Kun taas palaan pohtimaan, mihin suhtautuisin vähiten kriittisesti ja ylipäätään muutenkin ruotivasti, voisin päätyä seuraavaan johtopäätökseen: mies. Vaikka saamme aikaan kiivaitakin väittelyjä ja tuntikausia kestäviä mykkäkouluja niin yksilönvapauden rajoista kuin tiskivuoroistakin, mies on se, jonka sanomisia olen valmis kaikista auliimmin uskomaan ja kaikista vähiten kritisoimaan. Kirjoitusvirheistä sun muusta kirjoitusteknisestä yksityiskohdasta motkotan vain pyydettäessä (Onpa tuo hämmästellyt, että olemme molemmat kirjoittaneet äidinkielestä ämmän.). Jotkut ajatukseni ja asenteeni voin sanoa lähes suoraan omaksuneeni häneltä. Kyse on mitä ilmeisimminkin luottamuksesta ja havainnosta siitä, että toisella leikkaa erittäin terävästi, hyvinkin usein jopa terävämmin, kuin itsellä. Joitakin uutisia en jaksa edes itse lukea, kun luotan toisen raportointiin ja kommentaariin asiasta.
Toisaalta sitten taas mieskin tekee osuvia huomioita asioista, joihin en itse välttämättä kiinnittäisi edes huomiota: en tiedä, olisinko alkanut sen kummemmin pohtia vaikkapa pelien juonen tärkeyttä tai laatua, ellei niitä olisi läheisyydessäni alistettu täsmälleen samalle kriittiselle arvioinnille kuin kirjoja tai elokuvia, nin sisällön kuin muodollistenkin seikkojen kannalta. Tuppasin ennen ajattelemaan, että hei ihan sama, ei se oo, jossain lol peleissä, oleellista. Miksei olisi? Miksei voisi tai saisi olla? Enpä ollut tullut ajatelleeksi. Ilman tätä oivallusta olisin kenties sivuuttanut joitakin kokonaisia peligenrejä sen kummemmin asiaa ajattelematta. Pistää miettimään, mitä kaikkea muuta ei vaan ole sattumoisin tullut ajatelleeksi!
Olen huomannut, että miksi/miksi ei -kysymysten esittäminen kantaa jo erittäin pitkälle myös mediakriittisyydessä. Niinpä esitän alituiseen kysymyksiä ympäristön tarjoamista väittämistä, näkökulmista ja tiedoista.
Marko Ahonen kirjoittaa Keskisuomalaisen sivuilla osuvasti sananvapauden trendikkäimmästä uhasta, loukkaantumisesta artikkelissa Hei, me loukkaannutaan! On muuten aika hauska teksti.
Ahonen sanoo, että loukkaantuminen on nyt muotia. Voin allekirjoittaa. Kaikesta voi joku loukkaantua. Suomessa rajoitetaan sananvapautta sen varjolla, että joku kenties loukkaantuu. Uskonnoista puhuttaessa aiheita tulee kohdella kultahansikkain, ettei vain kukaan loukkaannu, pääministeriä ja muita poliitikkoja käsittelevästä poliittisesta satiirista loukkaannutaan (tosin muiden kuin poliitikkojen itsensä toimesta, jännää kyllä) ja jopa joistakin vitseistä loukkaannutaan. Aina löytyy joku, joka äänekkäästi ilmoittaa joko henkilökohtaisesti loukkaantuneensa, tai maailmankuvaansa ja arvojaan nyt verisesti loukatun, ja vaatii huonon materiaalin poistamista ja kieltämistä. Minä vaadin päinvastaista: pois muinaiset pykälät jumalanpilkasta ja kansallinen selkärankaprojekti käyntiin! Myös siellä käräjien puolella. Olisko jopa ainesta koulujen mediakasvatukseen... Sananvapaus muutenkin olis aika hyvä aihe takoa ihmisalkujen päähän.
Mäkin välillä loukkaannun, kovastikin. Loukkaantuminen on itsessään ihan luvallista. Mut mä lupaan, etten haasta ketään oikeuteen siksi, että olen loukkaantunut. Haastan muutkin samaan. Uskontoja symppaavat voivat testata oman sietokykynsä Jiri Kerosen hulvatonta blogitekstiä Katolilaisuus on pedofilian pyhittävä uskonto lukiessaan.
Kun pää on hajoamispisteessä, Gimpillä väkertely käy terapiasta. Mikään ei vie ajatuksia niin tehokkaasti tekemättömistä hommista, tulevista tekemättömistä hommista, menneistä tekemättömistä hommista ja ylipäätään kaikesta stressaavasta, kuin täydellinen uppoutuminen johonkin, mikä vaatii juuri niiden aivo-osioiden käyttöä, jotka normaalisti saavat levätä lähes kokonaan laakereillaan. Wowittaminenkin kyllä toimisi...
Mulla on hei kysymys. Mitä kukaan tekee kalliilla kuivashampootuotteilla, kun apteekista saa muutamalla eurolla purnukan tuikitavallista talkkia? Sillä imeyttää tukasta ylimääräset rasvat ja pitää tarvittaessa ongelmakainalot ja jalat kuivina. Tukan kun kerran harjaa, ei jää valkoisia klimppejäkään. Oikeesti, testattu on. Mihin tarvii erikseen kuivashampoota? No, ehkäpä kuvat demonstroivat sen oleellisimman eron, aka "olet makeempi ihminen, kun käytät tätä brändättyä tuotetta koristeellisessa spray-purnukassa ja maksat siitä mielikuvasta ekstraa".
Professorin talkki: 3,80€
Eilen tuli otettua fiilistelykuvia uusi sormus sormessa.
Tamperelaiset huomio! Muistakaa Designtori tänään ja huomenna klo 12-18 Ojakadun päädyssä. Klikkaa julistetta isommaksi nähdäksesi listan paikalla myymässä olevista suunnittelijoista ja merkeistä!
Jos haluat kiertelyseuraa torille, tsekkaa tapahtumablogi Bubbling under Tampere keitä kaikkia on menossa ja milloinkin!
Käytiin siis eilen katsomassa likkojen kanssa (Jossu, DIY, Noora ja Dreamer Kaye) Mika Kaurismäen elokuva Haarautuvan rakkauden talo. Koska olen tottunut odottamaan suomalaisilta elokuvilta lähinnä masentavaa angstia ja pitkiä "tämän ilmeen pitäisi kertoa kaikki olotilastani" -tuijotuksia kaukaisuuteen. odotukseni eivät olleet kummoiset tämänkään pätkän kohdalla.
Yllätyinkin iloisesti, kun leffa tarjosi teatteriväelle useammatkin naurut ja olikin täysin siedettävää katsottavaa. Se oli oikeastaan aika hyvä. Monipuoliset hahmot, kukin omine ongelmineen, olivat viihdyttäviä ja elokuvan pääkaksikko loisti kirkkaana. Lisäksi leffan naispoliisin juuri sopivasti treenatut käsivarret innostivat taas ajatukseen aloittaa vihdoin ja viimein, kolmen vuoden suunnittelun jälkeen, se säännöllinen salilla käyminen...
Ai niin, melkein on päässyt unohtumaan. Maanantaisella verenluovutusreissulla mukana oli myös toimittaja Tamperelaisesta tekemässä juttua meistä, muotiblogaajista, jotka tahtovat esimerkillään innostaa muitakin luovuttamaan verta. Tsekkaa Nooran postaus ja itse juttu Tamperelaisen näköislehdestä, toiselta sivulta!
Ihmiset, katsokaa itsenne haastetuiksi luovuttamaan verta! Kaverit mukaan tukijoukoiksi ja jokainen vuodattaa vähäsen, yhdessä kaikki on vähemmän pelottavaa kuin yksin. :)
Eilen löytyi Glitteristä aika makea sormus! Seuralaiseni epäilivät, miten mahtaa esimerkiksi näppiksellä kirjoittaminen sujua tällainen sormia kahlitseva nyrkkiraudan palanen sormissa, mutta hyvin sujuu, oikein hyvin. Liikkuvuus on lähes täysin ennallaan. Painostaan ja kylmyydestään päätellen sormuksesta löytyy kasa metallia. Näen taas tässäkin myös annoksen scifiä - älkää yllättykö, jos tämä ihanuus alkaa majailla sormissani!
Mamma Mia. Vagabondilta tulossa keväällä 2010.
Ja hei, syystalvella 2010 Zara avaa vihdoin ja viimein nettikaupan! On sitä nyt jo odotettukin! Mitä mä aina toistelen niistä webshopeista... ;o
Tämä ilta leffassa, palaillaan asiaan myöhemmin!
Tulipa eilen käytyä mummun kanssa syömässä Rossossa - tällä kertaa lautaselle päätyi Portofinon broileri ranskalaisilla. Voin lämpimästi suositella, salviakastike on aika hyvää! Plääh, heti tuli nälkä ajatuksenvoimalla.
Päällä puolestaan oli Acnen pitkähihainen paita, jonka ristin jo tunikaksi, koska se peittää perän, uudet Crivits-saappaaat ja jakku ryhtiä tuomaan. Tykkäsin tästä aika paljon, varmati tämä asu päätyy blogiin vielä useita kertoja... ;)
Tsek tämä mielenkiintoinen artikkeli, joka demonstroi Apple-mainosten evoluutiota aina 1970-luvulta nykyaikaan. Lopusta löytyy myös videomainoksia! Aika mielenkiintoista huomata, miten mainokset ovat muuttuneet ja toisaalta missä asioissa ne ovat pysyneet hyvin samankaltaisina. Applea ymmärrettiin markkinoida koulukäyttöön jo 1970-luvulla...
WebDesigner Depot: The Evolution of Apple Ads
Eilen hengailua valkoisessa kauluspaidassa ja leggingeissä. Niiden kumppaneiksi käyvät erinomaiset hyvin scifikengät ja pehmoinen nahkatakki. Asu on periaatteessa hyvin yksinkertainen, mutta lähes jokaisesa vaatekappaleesta löytyy jokin koukuttava ominaisuus - paidassa pitkät liehukkeet, jotka voi sitoa suurelle, löysälle rusetille, nahkatakin himmeästi hohtava ja ryppyinen pinta, korkosaapikkaiden monimutkaiset nyöritykset ja soljet... Kokeilin, ja myös saappaat sopivat kokonaisuuteen paremmin kuin hyvin (olenpa yllättynyt - not!). Syksyisistä kuvista kiitos miehelle. Piru kun tukkakin näyttää nyt erityisen hyvältä.
