Minulta on toivottu paljon postausta tyylini kehittymisestä. Oma kokemukseni on se, että tyylini alkoi oikeastaan kehittyä vasta löydettyäni Tyylitaivaan ja alettuani siellä aktiiviseksi, mutta todellinen menestystarina alkoi vasta aloitettuani blogaamisen. Olen kirjoittanut ulkoisen itsetuntoni kehittymisestä postauksessa Oudolla tavalla kaunis ja oman, minulle hyvältä tuntuvan tyylin löytymisestä postauksessa Vaatekaapillista itsetutkiskelua. Vanhoista hiustyyleistäni voi lukea Hiushistoriikista. Tästä postauksesta tulee huiman pitkä. Teitä on varoitettu!
Muinaista minääni voi kuvailla lyhyesti niin, että omasta luonteestaan, kyvyistään ja omasta mahtavuudestaan itsevarma tyttö oli läpi yläasteen ja suurimman osan lukiota hyvin epävarma ulkoisesta olemuksestaan. Kropassa ei ollut mitään vikaa, mutta kasvot ja hiukset olivat outoja, niitä pilkattiin ja pukeutuminenkin oli jokapäiväinen häpeä - "Mistä ihmeestä muut hankkivat vaatteita, jotka saavat heidät näyttämään noin upeilta ja mitä näille hiuksille muka voi tehdä?"
Aikahyppäys: Lukion päättymistä kohti myös se ulkoinen itsevarmuus alkoi kasvaa, ja aloin tulla tyytyväisemmäksi itseeni, poikaystäväni vaikutuksesta aloin pitää kasvoistani, ja kun hiuksiin löytyi toimivat sävyt ja mallit, nekin olivat jo rakastamisen arvoiset. Vaatteetkaan eivät enää aiheuttaneet hirvittäviä noloudentunteita, mutta silti yhä vain aina oli riittämätön olo. Ei suuntaa, ei tyyliä, ei raameja, ei kykyä yhdistellä eikä minkääntason mielikuvitusta. Rakastin vaatteita, mutten tiennyt mitä tehdä niillä (heh heh). Kaikki tämä muuttui, kun upottauduin muotiblogien maailmaan ja kierin siinä muutaman kuukauden pähkäillen millaiset asiat kaikista maailman ihanista asioista sopisivat juuri minun persoonaani, kuvastamaan juuri minua.
Jutut alkoivatkin löytyä. Ensin halusin hieman keinotekoisesti ja vääntäen korostaa iloisuuttani käyttämällä runsaasti värejä, sekä tuoda esiin huumorintajuani ujuttamalla asuun jonkin humoristisen viban. Se kaikki oli enimmäkseen kömpelöä, vaikkakin erittäin hauskaa ja itsetuntoa hivelevää. Pikkuhiljaa keinotekoiset yritykset korostaa sitä tai tätä katosivat ja fiilikset tulivat enemmän mukaan. Tahtoo yksinkertaista, tahtoo mustaa, tahtoo valkoista, tahtoo sääriä, tahtoo kiiltävät leggingsit, tahtoo särmää ja rouheutta.
Jokohan tähän asti luettuaan alla olevat kuvatkin jo olisivat pikkuhiljaa latautuneet... Tästä siis alkaa Vanha ja muinainen tyylini.
Tämä on vanhin kuva minusta, jonka löysin, se on vuodelta 2003. Ajatelkaa, kuusi vuotta sitten! Hiukseni olivat pitkähköt ja luonnollisessa värissään. Paitana ohut hippipaita, jollainen löytyi myös parilta luokkalaiselta. Kamerana toimi uskollisesti yliopistoon saakka Olympuksen C-300 Zoom. Ei ne pokkarit ihan turhia vermeitä ole, varsinkin, jos osaa yhtään kuvia muokata. Siitä tulikin yksi mieliharrastuksistani, kuten tulette huomaamaan, ja kuten galtsukyttääjät ovat jo varmasti huomanneet.
Hypätään vuoteen 2004, tässä ollaan jo lukiosssa. Hiukset ovat kokeneet dramaattisen muutoksen elämänmuutosangstien kourissa.
Kauluspaidat tuntuivat istuvan hyvin ja ne antoivat vaikutelman Kypsästä Ihmisestä. Noiden aikojen jälkeen en ole varsinaista kauluspaitaa pitänytkään. Vastapainoksi yritin tuoda pukeutumiseeni pirteyttä väreillä, jotka eivät lopulta olleet omiani. Huomatkaa hiusten pyramidimalli, joka syntyy yhtälöllä luonnonkiharat + tasapolkka ilman kerrostusta. Kaulassani killuu mummulta saatu, kultainen @-merkki kertomassa jotakin minusta.
Tiukat lantiofarkut olivat vuonna 2005 tosi kova juttu, ja liian lyhyet paidat samoin. Pikkuhousut vilkkuivat. Pidin värikkäistä vöistä, joita minulla oli tasan yksi, tuo punainen. Ylemmässä kuvassa luen Esko Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa -kirjaa. Eläköön keinotekoinen blurri.
Noina aikoina pidin kovasti ruskeasta. Olin lukenut muotilehdestä, että "ruskea on uusi musta", joten innokkaana pyrkyrinä halusin olla aikani hermolla. Sain myös ensimmäiset Dieselin farkkuni (kuvassa), ja olin hurjan ylpeä niistä. Aloin myös käyttää korollisia talvinilkkureita ja Demin Saarijärvi-keskustelussa joku katkera yläastelainen kävi haukkumassa minut koppavaksi ja itserakkaaksi. Jotain siinä mainittiin nenästä ja korkokengistä. Anonyymeistä vittuilijoista on siis oikeastaan jo monen vuoden kokemus.
Löysin myös vakosamettibleiserien ihmeellisen maailman ja elin H&M:n toffeenruskeassa ja mustassa versiossa yliopistoon asti. Kaulaan on vaihtunut poikaystävältä 18-vuotislahjaksi saatu Kalevala korun Kukkaketo-riipus, jota ilman ei voi olla. 
Pidin myös Vero Modan pooloneuleestani, joka antoi toisaalta kypsän sivistyneen, toisaalta kauluspaitalinjaa rennomman viban. Pidin vihreästä väristä, punosvöistä ja tunsin itseni melkein fashionistaksi käyttäessäni koulussa vihreitä helmiä. Hankkimani Applen Powerbook (nyk. Macbook Pro) oli paitsi ensimmäinen omistamani designer piece ikinä, mutta myös ehkä tähänastisista sijoituksistani paras. Kone on minulla tälläkin hetkellä uskollisena palvelijana. Kuinka monta vuotta sinun puucee-läppärisi on kestänyt, hah.
Keväällä 2006 kirjoitin ylioppilaaksi ja sain ensimmäinen kesätyöpaikkani. Ostin itselleni Lacosten ballerinat ja pidin kovasti printtiteeppareista. Pillit tekivät tuloaan Suomeen ja kävin itseni kanssa kamppailua siitä näyttävätkö ne hyviltä vai eivät. Enemy Territory oli maailman paras peli, eikä ollut mitään niin fiiliksiä nostattavaa, kuin pelata läpi yön vilkkaista pikkutunneista hiljaisiin aamunyön hetkiin ja siitä taas vilkkaampiin aamutunteihin. Powerbook pyöritti hyvin. Kun seuraa maailman nukahtavan ja taas heräävän ollen itse hereillä, tulee aika kaikkivoipa olo.
Aloittaessani yliopiston hankin ensimmäiset pillifarkkuni, joita pian seurasivat toiset pillifarkkuni. Ihastuin ja rakastuin mustiin Dieseleihin, jotka tosin ovat lahkeista niin pitkät ja leveät, että olen alkanut epäillä niitä suoralahkeisiksi farkuiksi. Mutta tunsin oloni hyväksi ja kadehdittavaksi niissä. Tuota raitapaitaa vihaan syvästi. Onneksi olen hankkiutunut siitä eroon. Ylemmän kuvan asu minulla oli päällä ensimmäisenä yliopistopäivänäni toffeenruskean vakosamettijakun ja mustien loafereiden kanssa - GAHH.
Musta on aina tuntunut hyvältä, mutta olen aina harannut sitä vastaan, koska "ei kaikki voi olla mustaa!" Miksei? Jos haluaa? Tämän oivaltamiseen kului vuosia, ja kiitos siitä kuuluu lopullisessa muodossaan tyylijumalatar Honey Junkielle. Taustalla muuten voi nähdä kämppämme keittokomeron ennen massiivista remonttia - kaapistot olivat aika retrot.
Emme aina olleet sinut itsemme kanssa, ja koska "ei kaikki voi olla mustaa", yritämme olla pukeutumatta mustaan, ja sen sijaan yrittää... punaista! Liityin tuona talvena muotiyhteisöön Style Diary, tosin en muista miksi. Yritin kai olla khuul.
Epätoivoisia ääniä. "Missä on minun tyylini? Millainen se edes on? En halua olla ikuinen perässähiihtäjä." Tuo paita on kenties pahin tyylillinen hairahdukseni, joka mieleeni muistuu. Se näytti huomattavasti paremmalta Trendin muotikuvissa kuin minun päälläni. Käytin sitä, koska se kuulemma oli muotia.
Jossain näillä main taisi vaihtua kamera pokkarista Canonin EOS 350d -järkkäriin kittiputkella, jolla siis kuvan vielä tänäkin päivänä. Putkihifistelijöiltä otetaan lahjoituksia vastaan.
Keväällä 2007 sain sattumalta kasaan asun, johon rakastuin. Siihen kuului Vero modan stretch-paitis, H&M:n valkoiset farkut, kotoa löydetty nahkavyö ja Andiamon alesta löydetyt, muoviset ballerinat, jotka kiilsivät hienosti. Ne itse asiassa eivät olleet jalassa sen pöllömmät tai epäkestävämmät kuin vuotta myöhemmin seuranneet Vagabondin nahkaversiot. Molemmat olivat yhden kesän jälkeen finito. Ostin myös elämäni ensimmäisen nahkatakin, joka on yhä käytössä (joskin tiukan ja todella leveän helmaresorin takia kaipaisin malliltaan parempaa nahkista ottamaan hyvän palvelijan paikan...).
Kesällä 2007 käytiin poikaystävän perheen kanssa roadtripillä Virossa ja Latviassa. Asiaan kuului myös autolauttailua Saaremaan seikkailulla. Tuuli tuiversi tukkareuhkaani, jota keksin kasvattaa pitkäksi haaveissani unelmakutrit. Virheliike. Kuvasta voi nähdä mitä kostea meri-ilma teki vielä hetki sitten semi-siistille pöheikölle.
Alkuvuodesta 2008 liityin Tyylitaivaaseen ja tulin yhtäkkiä epätoivoisesti tietoiseksi oman tyylini täydellisestä puuttumisesta. Ahdistuin ja yritin pukeutua tyylikkäästi. Tämän Gina Tricotin olkainmekon hankin ihailtuani Converting Vegetariansin Heidin tyyliä. Yritin kai näyttää yhtä upealta kuin hän. Repesin itsekseni tälle ajatukselle yhdistettynä yllä olevaan kuvaan. Olin todella epätoivoinen. Niin epätoivoinen, että hankin kolmannet Dieselini.
Siis todella epätoivoinen. Puhvihihatkin menivät, muotia kun olivat. Ja se tukanreuhka...
Ruskea oli musta, kun ei voinut olla mustaa. Yritin soveltaa tyyliini pitkiä paitoja ja vyötärövöitä, jotka sentään olivat askel oikeaan suuntaan. Ne eivät sentään näyttäneet päälläni säälittäviltä, vaan jopa... hyviltä. Huomatkaa taustalla lojuva imuri. Sillä on tapana lojua ennen ja jälkeen siivouksen. Joskus tunteja, joskus jopa päiviä. Se on semmoinen veitikka.
Pian iski putkiremontti, jonka takia jouduimme evakkoon kotoamme. Menimme Tampereelta poikaystävän äidin luo Helsinkiin tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja noh, lopulta Helsingissä tuli vietettyä monta kuukautta remontin junnatessa paikallaan. Kesän alussa siirryimme takaisin Tampereelle - mummuni, joka oli muuttanut keväällä Saarijärveltä Tampereelle, nurkkiin. Remontti kesti vielä reippaan kuukauden, ennenkuin kämppää pystyi taas järjestelemään asuttavaan kuntoon.
Evakkoaikana pyrin kehittämään tyyliäni edelleen, ja yksi merkittävä askel oli leikata reuhka pois ja ottaa tilalle nykyäänkin päässäni vaikuttava malli - kerrostettu polkka, joka on takaa hyvin lyhyt ja edestä pitkä. Vaalennusprojekti oli täydessä vauhdissa. Helsinki mahdollisti tyylikkäämmän minän shoppailun ja koin jonkinlaisen maniakauden Gina Tricotin kanssa. Tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni leggingseihin, ostin Vagabondin ballerinat ja rakastin nahkatakkiani. Tunsin itseni urbaaniksi ja pidin siitä. Alkoi tuntua lopultakin siltä, etteivät muut kadulla kulkijat vain naura minulle pilkkavasti selkäni takana.
Toukokuussa perustin blogin. Kesän tullen ja blogini kerätessä joitakin lukijoita rohkaistuin kokeilemaan enemmän erilaisia vaatteita, tyylejä ja värejä. Etsin kovasti suuntaani ja jotakin, joka näyttäisi minulta. Olisiko se kirkkaita värejä ja nostalgiavibaa sekä ainaista huulten punaamista? Vaiko kenties yksinkertaista ja mustavalkoista, nahalla höystettyä kirpeyttä? Aloin myös lueskella Honey Junkien tekstejä ja jossain vaiheessa valaistuin - en minäkään halua nähdä tyylini eteen ihan mielettömästi vaivaa, ja värien, kuosien ja punaisten huulten yhdistely tuntui juuri siltä. Mutta miten pukeutua yksinkertaisesti näyttämättä tylsältä?
Tietämättäni olin jo vastannut omaan kysymykseeni ehkä tuon kesän parhaalla asulla:
Opin myös vihdoin käyttämään poskipunaa.
Totaalihudeilta ei säästytty viime kesänä...
Kesän edetessä rakastuin palavasti Ida Sjöstedtin kiiltoleggingseihin ja etsin sellaiset netistä käsiini. Rakkautta ensisilmäyksellä. Syksymmällä niitä alkoi jo vilistä kaupoissakin ja viimeistään alkutalvesta joka toisella oli Suomessakin samanlaiset. Jes, napakymppi! Väsäsin myös oman versioni kasettikorusta.
Carrie innoitti yhdistämään romanttista rokkiin ja luomaan kontrasteja. Tätä kautta aloin vähitellen uskaltautua pikkuhiljaa rokimpaan suuntaan, ja vähitellen romanttisuus kaventui yksinkertaisuudeksi.
Lopulta sitten ilmestyi se itseluottamus tyylin ja ulkonäön suhteen, eikä enää tarvitse yrittää sokeasti matkia trendejä sen toivossa, että tulisi tehtyä jotain sattumalta oikein, ettei vain joudu pilkan kohteeksi junttiuttaan. Sellaisella ei ole enää väliä. Nyt uskaltaa jo erottua tyylillään ja olla rohkea, eikä toisaalta haittaa sekään, vaikkei erottuisikaan. (On tullut myös opittua, että ne yläasteen riemuidiootit haukkuisivat vaikka ketä vaikka mistä, mikä nyt kenenkäkin kohdalla sattuu pilkan kohteeksi sopimaan.)
Voi valita niitä asioita, joiden jo tietää sopivan omaan tyyliinsä ja täydentävän sitä. On myös helpompi sopeutua oman tyylin muutoksiin ja muokata sitä, kun nyt ensin on selvittänyt itselleen, mitä se oma tyyli noin suunnilleen on. Minun kohdallani se ei tarkoita tiukkoja pukeutumissääntöjä, vaan omaa, laveaa tyylilinjaa, jonka sisään mahduttaa kaikenlaisia kivoja asioita. Se on kuin oma brändi.
Tämän kehityksen voi myös nähdä blogiani selailemalla, joten jätetään "miten tyylisi on kehittynyt blogaamisen myötä" -kuvapostaus johonkin toiseen yhteyteen.
Tähän kuitenkin on tultu:
Kunhan ei liian heviksi mennä.
