5.12.2009

Naama

cute face

Tulipa taas huomattua, miten paljon enemmän tykkäänkään omasta naamastani meikattuna kuin meikkaamattomana. Olen vasta viimeisen puolentoista vuoden sisällä uskaltanut kokeilla ja käyttää muutakin kuin ripsiväriä ja peitenappia, ehkä jotain ruskeaa rajausta yläluomella, ja rehellisesti sanoen tulen varmaan aina vertaamaan ehostamatonta naamaani teinivuosieni häpeän ja ahdistuksen sekaisiin rumuushikufiiliksiin ja typerien poikien huutelemiin pilkkoihin ja näiden aiheuttamaan itsehäpeän tunteeseen. Halua tehdä ja kokeilla olisi ollut, mutta jotenkin sekin tuntui väärältä, tai siis "Eihän nyt 15-vuotiaan tarvitse meikata yhtään", kuten suhtautuminen kotona oli. Ensimmäiseen karvahöyläänkin piti ihan suostutella lupaa.

Onhan se nurinkurista ottaen huomioon, että tuolloin ulkoisessa olemuksessani ja ulkonäköäni koskevassa itsetunnossa (omista kyvyistäni tietää, osata ja tehdä olin sitten hyvinkin itsevarma) hukassa oli paljon muutakin, kuin taito käyttää poskipunaa tai tehdä rajaus alaluomelle, mutta kukapa sen kertoisi pääparalle, joka inttää vain, jottapa nyt näytät vihdoinkin ihmiseltä, eikä kukaan enää huuda kadulla perään ilkeyksiä. (Lisäksi teininä sai vain haaveilla siitä, että joku poika osoittaisi jopa kiinnostustaan, vaikka kovasti olisi itse ollut... noh, tyypillisen teinitytön tunteita omaava teinityttö. Ainoa huomio oli traagisesti se pilkka. En koskaan edes puhunut poikien kanssa kasvotusten.) Tunsin itseni tosi rumaksi, vähäsen jopa hyljeksytyksi. Naurunalaiseksi. Opettelemalla puunaamaan itseään on jotenkin vapautunut noista tunteista.

Eihän toki ulkoinen itsetuntoni nytkään vain meikistä riipu, ja kuten sanottua, en kuole, vaikka kävisinkin kaupoilla ja ihmisten ilmoilla ilman kosmetiikan hiventäkään naamallani. Tunnenpa vain oloni huomattavasti säkenöivämmäksi ja jopa pirteämmäksi kivalla meikillä. Sen myötä, kun olen löytänyt itselleni paitsi vaatteita, joissa tunnen vihdoinkin oloni hyväksi, ja sen, kun olen uskaltautunut kokeilemaan ja käyttämään vahvempaa meikkiä, olen tuntenut äärikliseisesti ilmaistuna puhjenneeni kukkaan. Yhh, vihaan tuota sanontaa, mutta valitettavasti se on kohdallani erittäin kuvaava. Olen alkanut näyttää enemmän sellaiselta, jolta haluankin näyttää. Se on erinomaisen hyvä tunne.

Hieman huvittavaa asiassa on se, että kyse on ollut lopulta aika pienistä asioista, mustista tunikoista ja muutamasta erinomaisesta meikkituotteesta, enimmäkseen harmaasta ja mustasta silmänrajauskynästä. Merkittävästi toki myös oikeanlaisesta leikkauksesta villiin pöheikkötukkaan, joka sekin on aina kerännyt monenlaista huomiota. Pieniä asioita, joihin liittyy niin paljon suuria tunteita ja itsehyväksynnän alkeet. Enää ei se meikitönkään naama saa aikaan halua kaivautua kokonaan piponsa alle tai pelkäämään omaa peilikuvaansa.

Sain muuten tässä erään kerran yhdeltä minua pilkanneista pojista tekstiviestin, jossa tyyppi halusi tietää kuulumisiani. En katsonut vaivan väärtiksi reagoida mitenkään. Vähäsen hihkuin kyllä itselleni, että voi kuule kun näkisit minut nyt, upeana, hehkeänä ja kaikin puolin ihanana, ja kun oikein alkaisitkin ihmetellä, mitä silloin muinoin kehtasit toisten kanssa osoitella sormella ja ilkkua kuin muka en samassa huoneessa ollessani kuulisi. Ja kunpa häpeäisit syvästi, syvästi sitä, että olet tehnyt samaa muillekin kuin minulle.

21 kommenttia :

Cessa kirjoitti...

Tässä postauksessa on hyvin paljon samoja ajatuksia kuin mitä mulla on oman pukeutumiseni suhteen tällä hetkellä. Hienoa, että uskallat olla sitä mitä olet ja pukeudut juuri niin kuin susta parhaalta tuntuu. :)

bubble kirjoitti...

Ihana postaus, kiitos ♥

Mari kirjoitti...

Hieno ja rohkea kirjoitus, Maria!

Toisinaan tulee naurettua räkäisesti taaksepäin niille, joiden kanssa roolit ovat vaihtuneet - mitä loppujen lopuksi tulikaan niistä teinivuosien huutelijoista?

Maria kirjoitti...

Tasapäinen kiitos myönteisestä vastaanotosta :)

Tuossa mietin vielä, että miksi nyt kuitenkin suhtaudun meikittömyyteen myönteisemmin kuin ennen, vaikka edelleen ne vähän epävarmemmat vibat siitä tulee. Ehkä se on juuri se, että kun oma peilikuva on muuttunut, niin tavallaan koko konteksti, jossa tarkastelee itseään, on muuttunut. Jos ennen meikittömyys oli terävä lisänaula rumuuden tunteeseeni, niin nyt se ehkä on enää vain volyymiton versio kauniista minästäni, tai niinkuin lässähtänyttä upeutta. x) Ehkä tästä vielä päästään siihenkin, ettei tällaista hierarkiaa enää ole mun päässä, vaan ne ovat vain erilaisia nätteyden muotoja :P Jännää tämä itsensä analysointi.

Cessa, olen myös tyytyväinen :) Mulla oli ongelmana ylipäätään se, etten oikein tiennyt millaisissa vaatteissa sitä viihtyisi, tai mikä edes näyttäisi päälläni hyvältä, mikä sopisi yhteen jne. Olin aina kyllä tykännyt mustasta, kuten mummunikin on aina siihen pukeutunut, mutta jotenkin senkin kohdalla ajatteli, etteihän aina voi pukeutua mustaan, sehän on niin... mustaa. Tavallaan se, mitä toisinaan kuulee erinnäisissä paikoissa sanottavan, että musta on tylsää, mielikuvituksetonta ja lähinnä gooteilla toimivaa, oli niin vallannut koko pään, ettei osannut päästä sen ympäri, eikä oikein tajunnut edes koko ongelmaa.

Toisinaan se pyörittely vaatii aikaa ja tutkiskelua, bloggaamisesta, omani ja muiden, on tässä kyllä ollut mulle iso apu :) Toivottavasti siitä olisi sinullekin! :)

Bubble, aww <3

Mari, mä en itse asiassa tiedä juurikaan mitä niistä kaikista ihmisistä on lopulta tullut, koska en ole ollut hirveän kiinnostunut tietämään oikein mitään noista tyypeistä :P En tiedä tulenko koskaan menemään esim. yhteenkään luokkakokoukseen, kun ei vaan ole mitään hinkua palata muistelemaan niitä aikoja, joissa toki oli paljon hauskaa ja positiivista, mutta sitten tosiaan myös noita ikävämpiä puolia ja viboja, jotka sai pahalle mielelle... Mutta mua kutkuttaa ajatus siitä, että siinä missä joskus teininä mun ulkoiselle olemukselle on naurettu pilkkaavasti ja huudeltu inhoa kuvastavia kommentteja milloin mistäkin ruumiinosastani, niin nyt ei kyllä enää pilkattais, vaan ehkä pikemminkin kuolattais! x) Se on ajatus, joka antaa jollain skitsahtaneella tavalla henkistä tyydytystä. :D

Sipriina kirjoitti...

Argg koulukiusaaminen....
Muakin kiusattiin, tai no siis tunsin itteni tosi epäpvarmaksi koulussa, koska mulla oli ärrävika, no tietenkin sitten olin hiljasempi kuin muut, koska mua hävetti itseni jos puhuin.
No tietenkin siinä sitten käy niin että ei ehosta oikeen itseensä jne jne yrittää vaan olla tosi huomaamaton.
Mäki oon tainnu puhjeta kukkaan, mä sanoin, mä inhoon tota sanaa :D hahaha
No tässä kyllä vaikuttaa monet muutkin asiat, kuin koulukiusaaminen, kun olen "puhjennut kukkaan"
Niin ja vielä ärräviasta, mä opin sanoo R:än 17 vuotiaana, mä päätin et NYT mä opin sen, mä harjottelin peiton alla iltasin ja paikoissa jossa kukaan ei kuullu mua.
Mä päätin niin kovaa, et mä lopetin oikeestaan puhumisenkin, tai jos oli pakko puhua, mä vältin kaikkia sanoja missä oli R:ä.
Mä opin sen.
Myöskin olen alkanut haluamaan, että en olisi samaa tavallista massaa tuolla ulkona, vaan haluisin erottua joukosta, olen siis rohkaistunut ja alkanut pukeutumaan vähän erilailla kuin muut.
Mielestäni.
Ihmiset jota on ollut kovin masentuneita, ehkä ymmärtää enemmän mun pointtia, jos sitä nyt kukaan tästä kirjotuksesta ees saa :D heheheheee

Lähti aika asianvierestä vetelee

Anonyymi kirjoitti...

Rohkea postaus :) Itsellä (ja varmaan aika monella muullakin) on ihan samanlaisia fiiliksiä kouluajoista - vaikka ainakin omalla kohdallani teiniangsti teki niistä suurempia kuin olivatkaan nyt jälkikäteen ajateltuna. Omalla kohdalla tuntuu että vasta nyt kolmekymppisenä on löytämässä itseään ulkoisesti, niin pukeutumisen, tyylin kuin itseluottamuksenkin suhteen..ja jo on aikakin :)

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän sitä itsekukin on kasvanut. Muutkin ovat siis aikuistuneet. Onhan teini-ikä kaikille hankalaa aikaa. Saatat yllättyä miten vähän muita oikeasti kiinnostaa sinä ja tekemisesi.:)

Maria kirjoitti...

Sipriina, mukavaa, että jaoit omia kokemuksiasi :) Mullakin oli muuten muksuna ärrävika, mutta pääsin hyvään puhetrapiaan ja opin kuin opinkin sanomaan sen :P Ihan aiheellista kun oma nimikin oli Maria Morri, hyvin särähteleväinen... Ihmisiä kans huvitti, kun esittelin itseäni. Mutta upeaa, että olet alkanut rohkaistua, toivon sinulle kaikkea hyvää! :)

Anonyymi, joo, ei varmasti ole mitenkään harvinaisia tuollaiset epävarmuudet ja valitettavasti sekään, että ihmisiä kiusataan, vähän tai paljon :/ ja teininähän monet asiat tuntuvat valtavan suurilta. Onneksi monet kuitenkin siitä ajan kanssa pääsevät yli ja saavat itsevarmuutta, joskus siinä voi mennä hetki (ja riippuu tietysti niin monesta asiasta elämäntilanteessakin, onhan noita huonoja parisuhteitakin ja työpaikkakiusaamista, jotka varmaan ei ainakaan hyvää tee itsetunnolle). Kiva kuulla, että sinullekin on alkanut asia avautua ja näyttää valoisammalta :)

Piaf kirjoitti...

Hei kaunokainen! Voi, niin tuttuja tunteita! En tiedä pilkattiinko minua ulkonäöstäni, mutta puhelias ja avoin persoonani ja terävä pääni olivat jatkuvan naljailun kohde. Ja ulkonäön puolesta olin aivan seinäruusu, positiivista huomiota ei herunut. Kammottavaa, että tämä vaikuttaa itsetuntooni vielä 32-vuotiaana. Näen yhä unia yläasteen ihmisistä, ja ne heijastavat kaipaamaani hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Teini-ikä on kamalinta maailmassa!

Vilma kirjoitti...

Ajatuksia herättävä kirjoitus ja ihanaa, että kaikesta huolimatta olet löytänyt itsesi ja uskallat tuoda sen näin esille! Rohkaisevaa muillekin huomata, että iän myötä myös itsekriittisyys voi kadota ja löytää itsestään ne hyvät puolet. Näytät upealta. :)

Anonyymi kirjoitti...

Hei Maria,
Tämä oli rohkea kirjoitus ja ajatus tekstin takana on hieno, mutta vähäsen särähtää korvaan ajatuksesi siitä, että ne, jotka ennen haukkuivat sinua, eivät enää niin tekisi, vaan pikemminkin kuolaisivat perääsi. Tästä saa sellaisen käsityksen, että pidät itseäsi kaikin puolin niin upenana ja ihanana, että kukaan ei yksinkertaisesti voi tehdä muuta kuin kuolata perääsi. Itserakkaus on tervettä tiettyyn pisteeseen asti, mutta mennäänköhän tässä jo vähän yli...?

Maria kirjoitti...

Anonyymi, no, eipä ole vielä kukaan kuollut siihen, että pitää omasta ulkonäöstään. :P

Toki nuo tyypit voivat tehdä ihan mitä tahansa, vaikka oksentaa jos joskus minut näkevät. Minua kuitenkin tyydyttää huimasti enemmän ajatus omien viettiensä nöyryyttämistä tyypeistä, jotka tajuavat himoissaan oman surkeutensa ja ilkeytensä. Jälkimmäinen osa on silkkaa fantasiaa, edellä mainittua taas en pidä edes kovin epätodennäköisenä keskimääräisiä kauneusihanteita ja sitä, miten vähän nekään muotit lopulta miesten kuolausta rajoittavat, katsottaessa.

Yli menisi mielestäni se, että kieltäisin, etteikö ulkoinen olemukseni olisi sellainen, että se varmasti monia, vaan ei toki varmastikaan kaikkia, miehiä miellyttää. On ehkä normi vähätellä itseään ja kieltää oma viehätysvoimansa, mutta kovin toivottavana en sellaista kyllä itse pidä. Varmasti suunnilleen kaikissa on jotakin, joka voi laittaa sukat pyörimään, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, välillä se vain voi olla piilossa jossakin, josta sitä ei meinaa edes itse nähdä.

Anonyymi kirjoitti...

Totean nyt minäkin, todella rohkea postaus!

Mun mielestä kukaan ei varsinaisesti ole ruma, vaan jokainen voi olla kaunis omalla tavallaan. Kuinka kliseiseltä tääkin nyt kuulostaan, mut tärkeintä on hyväksyä oma erilaisuus ja tehdä siitä voimavara. Todetaan nyt, että sullahan on todella vahvana elementtinä kasvoissa nenä. Se että se on vallitsevana kasvoissa ei tee siitä rumaa. Mun mielestä juuri näitä vahvoja elementtejä tulisi juuri korostaa, koska kaikkihan ne nyt joka tapauksessa näkevät. Siksi mietinkin, että sulle vois sopia ns. vastapainoksi todella iso ja muhkea nuttura takaraivolle. Periaatteessa todella päänmyötäisesti ja tiukalle kammattu, mutta takaraivon kohdalta suurella volumilla ylösnostettu nuttura vois toimia. Tois mun mielestä todella hyvin vastapainoa kasvojen voimakkaaseen ulkomuotoon.
Mitä mieltä oot ehdotuksesta, ja onko jo kokemuksia tänlaisesta kampauksesta?

Maria kirjoitti...

Mä periaatteessa pidän enemmän siitä, että hiukset kehystää naamaa kuin että eivät kehystä, mut jos otsiksen saa pitää niin sitten ei mahdoton idea - jos siis mun tukkani pituus riittäisi nutturaksi ;P Tällä hetkellä sen saa lähinnä tiukasti sojottavaksi ponihännäksi :P Sellaista luukkia olen kokeillutkin -> http://www.heijastuspinta.fi/2009/10/ponihantaasenne.html :)

Anonyymi kirjoitti...

Melkein kuin olisin itse kirjoittanut. Mäkin tunnen olevani nyt kaikin puolin upea, itseluottamukseni on huipussaan ja ulkoinen olemukseni sädehtii. :) Joskus muinoin kaikki oli aivan toisin. Oon niin tyytyväinen, että "ne" olivatkin väärässä, kun kiusasivat! Itse kuitenkin pyrin enemmän kohti sitä, että annan kaiken anteeksi, jätän katkeruuden ja olen valmis olemaan mukava, jos joku heistä joskus sattuisi ottamaan yhteyttä muhun (edellyttäen toki heiltäkin mukavaa lähestymistä!). Minä olen muuttunut, mikseivät siis hekin - ja vaikkeivat olisikaan, niin mitä sitten.

Maria kirjoitti...

Joo, se on aika hyvä periaate :) Mä toivoisin ennen kaikkea jonkinlaista tajuamista siitä miten perseestä sellanen on ollut, tosiaan myös muitakin vähän hiljaisempia, koulussa hyvin menestyneitä tyttöjä samaan tapaan kiusattu samojen tyyppien toimesta... Varmaan jos vilpittömästi anteeksi pyydettäisiin, voisin anteeksi antaa. Noin muutoin pysyvät valitettavasti muistoissani ilkeinä ja paljon tarkoituksellista pahaa mieltä tuottaneina ihmisinä :/ En tiedä olenko suorastaan katkera, vihainen ainakin olen :/

Tästä muuten heräsi mulla lisää ajatuksia, puran vähän niitä. Vähäsen olen muuten vihainen itsellenikin, että olin niin arka ja nielin kaiken. Siitäkin olen näin takautuvasti vihainen, etten puolustanut omalta arkuudeltani muita, joille samaa tehtiin, mm. eräälläkin liikuntatunnilla paritanssiharjoituksissa (gaah miten ihanaa oli aina, aina tulla viimeisten joukossa valituksi) yhden idioottipojista jouduttua tällaisen toisen hiljaisen tytön pariksi, siinä ihan tytön vieresssä heitti ilkeää läppää paristaan toiselle pojalle ihan kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan, että lol katos mimmosen pariks mä jouduin jne... Ja se toinen poika itse asiassa oli myös jonkun hiljaisen tytön pari, ja sitten siinä vertailivat kumman paritilanne on huvittavampi. Näin jälkikäteen tuntuu ihan uskomattomalta, ettei ole sellaiseen mitenkään puuttunut, nyt antaisin niin niiden kuulla kunniansa ja varmasti veisin ja järjestäisin tyypeille puhuttelut opettajien ja vanhempien kanssa ja ja ja...

Noh, en tiedä olisiko mikään lopulta tepsinyt, mutta se suututtaa mua, että kuuntelin vain kiltisti enkä tehnyt mitään, ja että annoin tuommoisen vaikuttaa itseenikin. Ylipäätään monessa asiassa nykyään musta tuntuu, että jos voin mitenkään tehdä jollekin vääryydelle mitään, jolla on edes jonkinlainen merkitys, tuntuu sietämättömältä ajatukselta olla tekemättä sitä ja katsoa vaan vierestä. Ehkä siinä myös selitystä mun intohimoselle suhtautumiselle ihmisten perusoikeuksiin ja niistä puhumiseen :o

Huh, syntyipä ajatusvirtaa, toivottavasti ei mennyt liian sekavaksi!

Anonyymi kirjoitti...

Ei se ole uskomatonta, ettei ole puuttunut. Se on teini-ikää.

Itse olen pohtinut monta kertaa tuota, kuinka kiusattukin omalla toiminnallaan oikeastaan mahdollistaa kiusaamisensa. Vaikka sitä ei koskaan saisi ääneen sanoakaan.

Maria kirjoitti...

Joo, se on tosi vaikea asia se, kun puhutaan usein aika kipeistäkin kokemuksista. Onhan vastuu toki aina sillä, joka aktiivisesti jotakin tekee, mutta toki jotkin asiat ja toimintatavat ovat suurempi riski kiusatuksi tulemiselle kuin toiset. Monessa asiassahan elämässä omalla toiminnallaan voi ennakoida sitä miten ympärillä olevat ihmiset kohtelevat ja mitä tekevät.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Maria,

Pohdiskelusi herätti sen verran vahvoja tunteita, että päätin kirjoittaa hieman omia kokemuksiani.

Minun tarinani on sikäli erilainen - en ole kokenut missään vaiheessa kiusaamista, en ole joutunut kuuntelemaan pilkkaa. Siltikin olin aina se tyttö, jonka ulkoiseen olemukseen ei kukaan sen enempää (ainakaan positiivista) huomiota kiinnitä. Olin yläasteaikana suhteellisen hiljainen, todella hyvä koulussa ja kiltti tyttö. Toisin sanoen juuri sellainen tyyppi, jota olisi ns. "helppo" kiusata. En kuitenkaan syystä tai toisesta joutunut kiusaamisen kohteeksi ja tätä olen melkeinpä ihmetellyt joskus jälkeenpäin, sillä koulussani oli paljon erityyppisiä kiusaajatyyppejä.

No, siitä huolimatta olen aina suhtautunut ulkonäkööni jollain tapaa hyvin etäisesti. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta joskus tuntuu, että en ajatellut asiaa läheskään niin paljoa kuin tuonikäisen voisi olettaa ajattelevan. Pukeuduin hyvin neutraaleihin vaatteisiin, en lainkaan muodikkaasti tai trendikkäästi, hiukseni olivat aina samalla tavalla epämääräisesti ponnarilla ja kaiken kruunasi varsin rumat silmälasitkin. Vaikka tämä ei suoranaisesti häirinnyt minua, en koskaan todellakaan tuntenut itseäni viehättäväksi. Jollain tapaa kuitenkin "hyväksyin" asian.

Luokallani oli useita ulkonäöllisesti ihailtuja tyttöjä, mutta minä pidin jollain tapaa luonnollisena sitä, ettei minua huomioida koskaan ulkonäöllisessä mielessä. Pidin itseäni kuitenkin fiksuna ja hyvänä tyyppinä, joten en kokenut asiaa erityisen painostavaksi. Kunnes sitten yläasteen viimeisenä vuotena havahduin! Mietin, miksi olen itse itseni lokeroinut sellaiseksi, joka ei vaan voi olla kenenkään mielestä erityisen viehättävä. Jotain tuossa ajatusmallissa alkoi häiritä minua. Siitä lähtien asia alkoi jo todella vaivata minua, mutta en kuitenkaan mitään sen eteen tehnyt.

Meni vielä monta vuotta, vasta lukion lopulla tein muutamia muutoksia, jotka vaikuttivat tähän ulkonäköasiaan radikaalisti. Vaikka ne muutokset eivät edes olleet niin huomattavia (värjäsin hiukseni vaaleammiksi, leikkasin niihin kivan leikkauksen, ostin nätit kehykset ja aloin käyttää piilolinssejä usein, hankin tyylikkäitä ja vartaloani hyvällä tavalla korostavia vaatteita), niin ne vaikuttivat yleiseen olemukseeni merkittävästi. Olen aina ollut vartaloltani hoikka ja sopusuhtainen, olin vain jostain syystä peitellyt sitä huonosti istuvien vaatteiden alle. Nämä kaikki muutokset saivat ensin aikaan sen, että aloin saamaan positiivista huomiota (niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin) ja kehuvia kommentteja lähes päivittäin! Monet sellaiset, jotka eivät olleet nähneet minua pitkään aikaan, eivät meinanneet edes tunnistaa minua. Tämä taas jotenkin hämmensi minua vielä lisää. En osannut suhtautua siihen. Miten minusta tuli muka viehättävä noinkin omasta mielestäni pienillä muutoksilla? Yhtäkkiä sisäinen näkemykseni itsestäni ei enää korreloinut sen kanssa, miltä oikeasti näytin.

Tämä on asia, joka on minulle edelleen hieman vaikea. Kun on tarpeeksi kauan lokeroinut itseään sellaiseen ruma tyttö -lokeroon, niin sieltä ei ihan noin vaan pääsekään pois. Tämä on ristiriita edelleenkin. Miksi tästä kirjoitankaan (ja vielä näin mahdottoman pitkän sepustuksen, anteeksi siitä! :D)? Ihailen sitä, että olet sinut itsesi kanssa ja osaat nähdä itsesi oikealla tavalla. Olet kaunis nainen ja näet itsesi kauniina. Minä en ole vieläkään päässyt tähän pisteeseen. Edelleen kun joku minua kehuu, ajattelen mielessäni "no toi nyt vaan sanoo noin". Vaikka vaikutan ulkoisesti suhteellisen itsevarmalta, sisälläni on ainainen epävarmuus juuri sen suhteen, miltä näytän. En tiedä, miten oikein pääsisin tästä yli ja osaisin nauttia nykyisestä ulkomuodostani.

Tässä ei nyt sitten mitään varsinaista punaista lankaa ollut, kokemukseni vain kerroin. Hyvää jatkoa sinulle!

- Piia

Maria kirjoitti...

Piia, kiitos siitä, että jaoit kokemuksesi! :)

Kehujen vastaanottaminen on varmasti monille tosi vaikeaa. Mä luin joskus sellaisesta aforimissähköpostiketjukirjeestä (kamala sanahirviö) sellaisen elämänohjeen, että kun joku kehuu, niin älä koskaan kiellä kehuja, vaan ota ne vastaan, nauti ja kiitä. Siinä jotenkin huomas ite sen sellasen kaavan et joo, liian usein on tapana vähätellä itseä ja niitä toisten antamia myönteisiä huomioita, oli kyse sitten taidoista tai ulkonäöstä. En ollut oikeastaan edes tajunnut koko juttua ennen tuota.

Ei kai siihen oikein muu auta kuin yrittää sit vaan ajatella sen positiivisen kautta ja yrittää hyväksyä se, että muut voi nähdä itessä hyvää ja sit yrittää nähdä se sama hyvä itsekin itsessään :) Se on varmaan ainakin hyödyksi.

Toivotan myös sinulle kaikkea hyvää! Oli hirvittävän mukavaa, että kerroit noin pitkälti omista fiiliksistäsi! :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos vastauksestasi! :)

Olet aivat oikeassa noiden kehujen suhteen. Itse useimmiten häkellyn niistä ja mumisen jotain vastaukseksi. Hyvin harvoin muistan kiittää! Sitä saatan sitten harmitella jälkeenpäin. Tarkoituksena kun ei tosiaan ole antaa ylimielistä tai tympeää kuvaa itsestäni, mutta mikä lie muuri estää minua käyttäytymästä tuollaisessa tilanteessa luontevan positiivisesti.

Itsensä hyväksyminen ei ihan hetkessä tapahdu, mutta siihen pyrin kovasti ja hetkettäin onnistunkin. Joskus kun olen esimerkiksi lähdössä juhlimaan kivasti laittautuneena, niin saatan mielessäni olla tyytyväinen ulkoiseen olemukseeni. Sitä tyytyväisyyttä vain täytyisi viljellä enemmän. Ja vaikka ne kehut ensin hämmentääkin, niin toki ne edesauttavat tätä itsensä hyväksymistä hyvin paljon.

Täytyy vielä kehua blogiasi. :) Kirjoitat mielenkiintoisista, innostavista ja tärkeistä aiheista!

- Piia

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...