20.11.2009

Hirveän kauhea murhasimulaattoripeli otsikoissa

No onpas Times Online nyt tehnyt fiksun otsikon. Mies linkkaili mulle tämän uutisen The Escapistista.

Ranskassa 13-vuotias poika pidätettiin tämän suunniteltua kouluunsa hyökkäämistä (oli jo matkalla kouluun haulikon ja ammusten kanssa), tämä väliintulo oli oikein erinomainen asia. Jännästi sitten kävi ilmi kavereiden kautta, että poikahan pelaa hirveää murhasotaihmissilppusimulaattoria nimeltä World of Warcraft, ja toki se pitää nostaa Times Onlinen mielestä otsikoihin: Computer games fan 'planned school massacre' Baah ja troutslap tuon kirjoittaneelle toimittajalle.

Nykytietämyksen valossa tietokonepelit liittyvät näihin tällaisiin murhasuunnitelmiin ja niiden toteuttamiseen yhtä paljon kuin kokiksen juonti tai kotiaskareiden tekeminen. Tai lasten sotaleikit takapihalla. Yhtä hyvin olisi voinut nostaa otsikoihin jonkin näistä asioista, tai vaikka sen, että tämä huippuoppilas oli kokenut tulevansa koulussa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti (perusteltua tai ei, siihen lienisi kuitenkin syytä paneutua, ei ole aina kitkatonta opettajien ja oppilaiden yhteistyö). Vaihtoehtoisesti olisi voinut myös nostaa otsikkoon sen todellisen syyvyyhdin, joka todennäköisesti on johtanut 13-vuotiaan tähän raakaan valintaan. Emmehän me älykkäät ihmiset tosissamme sentään usko, että mikään näin yleinen asia yksinään riittäisi suistamaan ihmisen väkivaltaan?

Mutta annas olla, kun tietämättömät toimittajat ja kaikenmaailman hysteeriset äidit ja isät pääsevät ääneen ja otsikoita sorvaamaan, totta kai on ihan perusteltua edes yrittää vierittää syytä jollekin niinkin arkipäiväiselle asialle kuin pelit, suoraan tai epäsuoraan. Kuvaahan sama toimittaja WoWia myös valtavan suosituksi online-peliksi, jossa pelaaja ottaa fantasiasoturin roolin keskiaikaan sijoittuvassa ympäristössä. Geh, ihailtavaa journalismia, keksitään faktoja päästä kun ei voi edes tämän pelottavan murhapelisimulaattorin FAQ-osiota lukea (kuka ties, ehkä silläkin voi olla väkivaltaistavia vaikutuksia!), ja näköjään on ne historian opitkin jääneet väliin. Keskiajallahan tunnetusti oli kaikenlaisia haltijoita, örkkejä, ogreja ja muita mielikuvitusellisia olentoja, muista yksityiskohdista puhumattakaan... On myös aivan loputtoman ironista niin monella eri tasolla, että jutun päätteeksi vielä kauhistellaan sitä, miten nykynuorilla on toisinaan vaikeuksia erottaa tarua todellisuudesta.

On älyllisesti epärehellistä keuhkota jostain tietokonepeleistä (varsinkin kun osoittaa hyvin konkreettiseti, ettei edes tiedä mistä puhuu), kun yhteiskunnassa ja ihmisten välisissä suhteissa varmasti on vikansa ja aivan takuuvarmasti osansa - se näkyy myös pelejä pelaamattomien ongelmatapausten kohdalla.

Shame on you, Times Online, shame.

35 kommenttia :

Sagu kirjoitti...

Olet ihan oikeassa, ei ne pelkät tietokonepelit kouluammuskelijoita tee, vaan myös intternetti, televisio ja fantasiakirjojen lukeminen! Nuo samat asiat aiheuttavat myös masennusta, syömishäiriöitä ja laktoosi-intoleranssia. Nyt äkkiä lapsilta pois kaikki, mistä voi mahdollisesti imaista pahoja vaikutteita, ja kakru vaaleanpunaiseen muovikuplaan piiloon pahaa maailmaa!

Anonyymi kirjoitti...

Joo no olihan tuo toimittajalta "hiukkasen" kärjistetysti kirjoitettu, mutta ei sitäkään tosiasiaa voi kiistää, että tuntitolkulla television edessä nököttämisellä ei kovin hyviä vaikutuksia voi lapseen olla.

Anonyymi kirjoitti...

Kuinka kauan ne jaksaa jauhaa tietynlaisten pelien, television, musiikin yms. pahuudesta. Kun sillä ei ole mitään oikeata pohjaa, ja silti siitä meuhkataan vuodesta toiseen aina kun tälläisiä vastaavia tapauksia sattuu. Miksei keskitytä siihen olennaiseen, eli kiusaamiseen, masennukseen jne.

anskusiili kirjoitti...

Minua niin pistää kiehumaan tuollaiset tietokonepeli- ja nettisyytökset! Jos ihminen on päästään niin sekaisin, että kykenee tappamaan koulukavereitaan, on tuohon pisteeseen pääsemiseen vaadittu HIEMAN jotakin muutakin kuin joitakin pyssypelejä. Ja niin sairaan ihmisen arvostelukykyyn voi ihan yhtä lailla vaikuttaa seuraava vastaantuleva ihminen tai vaikka juuri jokin niin satunnainen asia kuin kokiksen juominen. Pitäisiköhän etsiä syytä vähän jostakin kauempaa...

Micci kirjoitti...

Voi huoh. Ei tohon enää muuta voi sanoa. LoL n00b. :P

Anonyymi kirjoitti...

ei hele, nyt on kyllä toimittaja vähän kujalla, eikös tää tällänen "raskas musiikki on saatanapalvontaa" -kategoriaan menevä päättely ole aika last season? ja vielä wow :D olis nyt pelannut edes jotain realistista normaaliin elämään sijoittuvaa räiskintätappopeliä niin olisi saattanut muutama myöhännäisherännyt kukkahattutäti tästä repiä kauhua. ei kai kukaan nyt enää ihan oikeasti voi olla tuota mieltä? huoh, mitä nyyppiä.

anna kirjoitti...

Mä oon aina ollu sitä mieltä, että jo semmoisten pelien pelaaminen, jossa tapetaan ihmisiä on väärin. Vaikka ne kuinka olisi vaan tietokonepelissä, niin minusta se on kummallista. Koska jos pienestä pitäen tottuu ampumaan peleissä yhä enemmän oikeilta ihmisiltä näyttäviä hahmoja ja saa tunteen että ei tässä ole mitään pahaa/ epänormaalia. Vaikka en usko että tietokonepelit vaikuttaisivat pahalla tavalla kaikkiin, tai juuri tähän kyseiseen henkilöön, voin kuvitella että esim itsetunnoton lapsi saa vahvuutta peleistä, jossa saa olla muiden herra ja tappaa toisia ja tämä tunne johtaa ikäviin tapauksiin, mikä taas melkein kävi. Tämä on vain minun mielipide, mutta kyllä kuuntelen mielelläni ajatuksiani muuttavia perusteluja!

Anonyymi kirjoitti...

Mä oon aina ollu sitä mieltä, että jo semmoisten pelien pelaaminen, jossa tapetaan ihmisiä on väärin. Vaikka ne kuinka olisi vaan tietokonepelissä, niin minusta se on kummallista. Koska jos pienestä pitäen tottuu ampumaan peleissä yhä enemmän oikeilta ihmisiltä näyttäviä hahmoja ja saa tunteen että ei tässä ole mitään pahaa/ epänormaalia. Vaikka en usko että tietokonepelit vaikuttaisivat pahalla tavalla kaikkiin, tai juuri tähän kyseiseen henkilöön, voin kuvitella että esim itsetunnoton lapsi saa vahvuutta peleistä, jossa saa olla muiden herra ja tappaa toisia ja tämä tunne johtaa ikäviin tapauksiin, mikä taas melkein kävi. Tämä on vain minun mielipide, mutta kyllä kuuntelen mielelläni ajatuksiani muuttavia perusteluja!

aikana ennen tietokonepelejä lapset leikki sotaleikkejä joissa ammuttiin toisia. inkkari-cowboy -leikeissä tapettiin inkkareita ja oltiin niiden herroja. leikkiaseita on myyty lapsille jo monta kymmentä vuotta ja sitä ennen ne väsättiin itse puusta. lista jatkuu loputtomiin. missä lienee ihmisten järki, jotka väittää, että esim. juuri kouluammuskelut johtuu peleistä. miten olisi koulukiusaaminen, masennus, syrjäytyminen? se ettei saa apua mistään? paljon helpompi syyttää tietokonepelejä kun niitä on vanhojen ihmisten niin hirveän vaikea ymmärtää, onhan kaikki uusi aina niin kamalan pelottavaa ja vaikea hyväksyä.

Maria kirjoitti...

Huomattavaa on tosiaan se, että ihminen on tehnyt väkivaltaa jo kauan ennen väkivaltaviihdettä. Ei ole mikään uusi ilmiö tuo ihmisten tappaminen, hyväksikäyttö tai väkivaltaisuus muuten.

En voi kyllä mitenkään allekirjoittaa väitettä, että pelien, joissa tapetaan ihmisiä, pelaaminen aiheuttaisi jotenkin sen tunteen, että ihmisten tappaminen oikeasti olisi hyväksyttävää. Olen pelannut 15-vuotiaasta räiskintäpelejä aika paljonkin, ja silti vastustan syvästi väkivaltaa, kuolemantuomiota, kidutusta. Ottaessani player versus player -matseja minulle ei tule yhtään sellainen olo, että nyt voisin tästä mennä ja tappaa jonkun ihan oikeasti ja se olis musta ok. Enkä kyllä tiedä ketään, jolle tulisi. Miksi sitten ei?

Selitys on yksinkertainen ja se pätee niin satujen kertomiseen lapsille kuin lasten kotileikkeihin ja alaikäisten kartingajeluihin. Pelit ja leikit ovat eri asia kuin tosielämä, eri säännöt ja eri olosuhteet pätevät. Pelaajathan tulevat itse asiassa hyvinkin tietoisiksi erilaisista kontekstisidonnaisista olosuhteista ja säännöistä, sillä eri peleissä ne vaihtelevat (kuten muuten myös eri kulttuureissa ympäri maailmaa on vähän eri tavat olla ja elää). Ei voi pelata Enemy Territorya WoWin säännöillä, eikä edes Quaken säännöillä. Ei voi myöskään pelata Afrikan tähteä Monopolin säännöillä. Ei se toimi.

Jos lapset ja ihmiset yleensä eivät erottaisi eroa faktan ja fiktion välillä, olisi moraalitonta kertoa lapselle ensimmäistäkään iltasatua. Ja entäs ne kotileikit? Lapsiavioliitoissa ei ole meidän länsimaisten mielestä mitään moraalista, silti annamme lasten leikkiä häitä ja isiä ja äitejä ja hoivata nukkevauvojaan. Oikeasti ajatus 8-vuotiaasta lapsiäidistä on lähinnä kammottava. No, siksihän sitä sanotaankin leikiksi.

Vastaavia esimerkkejä löytyy aika paljon. Alaikäiset ajavat kartingia ja jopa kilpailevat kansallisella tasolla - tässäkö selitys suomalaisten haitalliselle ajokäyttäytymiselle? Antaako poliisin ja rosvon pelaaaminen lapselle sellaisen käsityksen, että 8-vuotias voisi olla oikea poliisi, tai että 8-vuotias rosvo voitaisiin oikeasti heittää vankilaan? Tai että vankilasta voi paeta läpsäyttämällä kaveria käteen? Ihan näin harhaisia ihmisiä ei tapaa kuin psyyken hoitamiseen keskittyneissä suljetuissa laitoksissa.

Haluan korostaa, että totta kai jos lapsi, nuori tai aikuinen on jo valmiiksi epätasapainoinen tai suorastaan mieleltään häiriintynyt, kimmoke ties mihin kammottaviin tekoihin voi tulla peleistä. Se kimmoke tosin voisi tulla yhtä hyvin melkein mistä tahansa, vaikka sitten moraalifilosofisista kirjoituksista. Mein Kampfia saa kirjastosta ja Jokelan koulusurmaaja oli lukenut Nietzscheä. Kimmoke voisi tulla myös siitä, että Arska feikkimättää stuntmiehiä ja tekoveri lentää, tai että kadulla vastaan tuleva katsoo väärällä tavalla. Näissäkin asioissa tosin sitten ne varsinaiset ongelmat olisivat paljon monimutkaisemmat ja syvemmälle ihmiseen menevät kuin se, että on pelattu väkivaltapeliä, katsottu Arskan pätkiä, luettu moraalifilosofiaa tai kävelty ihmisvilkkaalla kadulla.

Maria kirjoitti...

Ja totta on tuo, mitä kommentointiin myös: on helppoa syyttää asioita, jotka ovat yksinkertaisia ja helposti tyrkyllä ja tarjolla siistissä paketissa. On varmasti helppoa nähdä yhteyksiä näiden asioiden välillä. Vaan ei pidä aina tyytyä siihen helppoon ja kätevästi tarjolla olevaan selitykseen, sillä aina se ei vain ratkaise niitä ongelmia, eikä ole se oikea selitys. Joskus on nähty selvästi yhteyksiä myös punatukkaisten naisten ja noituuden välillä, tai ihonvärin ja älykkyyden. Lienemme yhtä mieltä siitä, että äkkiseltään joo voi ymmärtää, miksi joku voisi näin ajatella, mutta koska meillä on enemmän tietoa nyt kuin aiemmin, nuo käitykset vaikuttavat kuitenkin meistä kohtuuttomilta.

Maria kirjoitti...

Ja hei, vielä yksi anekdootti, joka minuun teki syvän vaikutuksen, kun tämän näin.

Bullshit-ohjelmassa esiteltiin 10-vuotias poika, joka oli pienestä pitäen pelaillut verisiä räiskintämättöpelejä. Poika vietiin sitten koemielessä oikealle ampumaradalle (tiukan valvonnan ja turvatoimien saattelemina, totta kai), jossa Irakissa palvellut veteraani opetti poikaa käyttämään peleistä tuttua, järeää automaattiasetta. Poika sai ampua sillä ihmisen näköistä maalitaulua. Ampui kerran. Ei halunnut ampua toista kertaa. Hetkeä myöhemmin poika itki ja tärisi äitiään vasten, syvästi järkyttyneen oloisena suuren aseen karmeasta voimasta. Eipä saatu sieltä irti niitä simulaatiomurhaajarobottiviboja. Poika jatkoi kuitenkin räiskintäpelien pelaamista ihan mielellään. Äitinsä kommentoi, että muksunsa ymmärtää eron toden ja epätoden välillä.

Useimmat terveet lapset ymmärtävät, ellei heitä sitten ole kasvatettu jotenkin todella kierolla tavalla. Sadutkin tosiaan olisivat täysin moraalittomia, jos lapset eivät osaisi jo hyvin nuorena vetää rajaa siihen mikä on totta ja mikä ei.

Rhia kirjoitti...

Mitä tulee räiskintäpelien murhanhimoa kasvattaviin ominaisuuksiin olen sitä mieltä että tuulesta temmattuja ovat ne. Yhtä lähellä todellisuutta kuin Aku Ankka tai Liisa Ihmemaassa. Tuolla joku anonyymi hyvin totesikin että ennen väkivaltapelejä leikittiin rosvoa ja poliisia ja tehtiin itse aseita puusta. Mullakin on lapsena ollut leikki-jousi, leikkipuukkoja (puisia) leikki-kivääri (puinen) jne joilla leikisti ammuin omaa veljeäni, eikä musta silti tullut murhaajaa tai kouluampujaa. Ainiin ja onhan mulla ollut teini-iässä vielä ilmakkokin jolla ammuttiin hiekkalaatikolle aseteltuja muovisotilaita. Että näin. Sota ja tappamisleikit ovat vain osa lapsen kasvamista, väkivaltaiset pelit on vain kehityksen lopputulos niistä puuaseista.

Mutta haluan tuoda oman mielipiteeni siihen miten lapsi erottaa realismin ja mielikuvituksen, toden ja leikin. Lapsella ei automaattisesti ole käsitystä siitä mikä on totta ja mikä ei. Aikuisen tehtävä on kertoa ja opastaa lapselle mikä on totta, mikä on leikkiä. Lapsille iltasadut ovat totta siihen asti kunnes aikuinen kertoo että ne eivät ole. Joulupukkikin on lapsille totta kunnes heidät karusti pudotetaan maanpinnalle kertomalla että joulupukki olikin naapurin Paavo. Ja mitä tulee lasten iltasatuihin niin olettekos koskaan lukeneet alkuperäisiä Grimmin satuja. Siinä vastaa raaka maailma. Mutta niiden koulusurmaajien päässä on jotakin ihan muuta vialla kuin se etteivät erottaisi totuutta ja mielikuvitusta. Ne ihmiset voivat henkisesti pahoin ja syyt voivat olla moninaiset ja pitkällä aikavälillä tapahtuneet, lumipalloefektin tavoin kasautuneet.

Anonyymi kirjoitti...

Tästä asiasta voidaan olla varmasti montaa mieltä ja tutkimuksia on jokaiseen mielipiteen tueksi. Tässä esimerkkinä yksi, joka tukee vastakkaista mielipidettä: http://www.tietokone.fi/uutiset/2005/vakivaltapelit_tekevat_nuorista_aggressiivisia

Maria kirjoitti...

Joo, toki aikuisen pitää olla opastamassa lasta, joskin kyllä lapsellekin iän myötä kehittyy kyky nähdä, tapahtuuko todellisuudessa samoja asioita kuin saduissa. Eihän se vaadi lopulta kuin normaalia kykyä havainnoida ympäristöään ja tehdä johtopäätöksiä. Mäkin huomasin aika lailla itsestäni, ettei lemmikkikoira puhukaan takaisin, eivätkä linnut pihalla yhdy lauluuni, vaikka miten niille laulaisin. Tykkään tässä kohtaa myös aina kertoa sitä juttua siitä tytöstä ja äidistään bussipysäkillä, kun äiti yritti kiristää tyttöä joulupukkitarinoinnilla, ja tyttö olikin jo hoksannut, ettei mitään joulupukkia ole :P Äiti yritti pitää illuusiota yllä, mutta likka olikin fiksumpi :P En muista kuika vanha olisi ollut, ehkä 7-8.

Anonyymi, tuossa on taas tehty aikamoinen sensaationhakuinen otsikko, joka ei vastaa millään tavalla todellisuutta, mutta varmasti ohjaa asiaan perehtymättömän lukijan tulkintaa. Sen mitä minä olen noista tutkimuksista itsestään lukenut, on korkeimmillaan havaittu tilastollinen yhteys, mikä on siis eri asia kuin syy-seuraus-suhde. Toisin sanoen emme tiedä hakeutuvatko aggressiivisuuteen taipuvaiset ihmiset pelaamaan noita pelejä (ja sitten pelit kiihdyttävät tätä jo valmiiksi olemassaolevaa aggressiivisuutta, minkä siis voi tehdä muutkin asiat), vai tekevätkö vasta pelit heistä aggressiivisia ja vihamielisiä ja jotenkin muuttavat pelaamaan alkaneen luonnetta ja persoonallista pohjaviritystä. Tätä ei tähän päivään mennessä ole voitu varmuudella sanoa, ja kuten sanoit, tutkimuksia löytyy suuntaan jos toiseenkin. Toimittaja on tässäkin taas se, joka on tehnyt omia päätelmiään.

Maria kirjoitti...

Jännästi muuten keskitytään näissä syiden hakemisessa aina näihin väkivaltapeleihin. Miksei koskaan keskitytä muihin vastaaviin toimintoihin, kuten vaikkapa jääkiekon pelaamiseen tai jenkkilän puolella amerikkalaisen jalkapallon pelaamiseen? Hyvin rajuja ja jopa väkivaltaisia pelejä voivat olla ne, ja onhan meillä ollut viime aikoina uutisiakin urheilijoiden tekemistä rikoksista aina väkivaltaisesta käytöksestä joukkoraiskauksiin. Miksi vaikkapa jääkiekon pelaaminen ei pompahda hysteerikkojen silmään selkeänä vaikuttimena väkivaltaisuuden takana, miksi se on ne tietokonepelit, jotka iskevät silmään ja ovat heti kätevä syntipukki?

Rhia kirjoitti...

Kyllä toki jokainen lapsi jossain vaiheessa oppii käsittämään todellisuuden ja leikin eron, mutta siinäkin on kyse oppimisesta ei automaattisesta sisäänrakennetusta tiedosta. Se että oppii etteivät eläimet puhu tai että oppii ettei Joulupukki ole totta on verrattain kevyttä itsekseen opittavaa. Vanhemman vastuulle tulevaa opastusta vaaditaan juuri nimenomaan väkivaltaisten pelien ja elokuvien maailmasta. Mieleeni on syöpynyt ikuisiksi ajoiksi teini-ikäisenä nähty valokuva lapsesta jonka hampaat on lyöty veriseksi mössöksi juoma-automaattia vasten. Lapsi oli kumartuneena juomaan kun toinen tuli takaa ja löi kädellä lapsen takaraivoon. Tekijä ei kysyttäessä ymmärtänyt että uhria voisi oikeasti sattua niin pahasti ja oli luullut tekevänsä vain hupaisan pikkupilan. Eli kyllä lapset aika paljon tarvitsevat aikuisten opastusta elämän tosiasioissa, kaikkea ei vaan voi jättää itse opittavaksi. Mutta tällä nyt ei varsinaisesti ole tekemistä koulusurmien kanssa. Ne henkilöt tietävät tasan tarkkaan mitä ovat tekemässä. Heille on hyvin selvää että ihmisiä kuolee kun niitä ampuu ja se on heidän lopullinen tarkoituksensa. Sitä miten tuollaiseen mielentilaan on lopulta tultu en ala ruotimaan sen tarkemmin, mutta kyllä se vaatii huomattavasti enemmän kuin vain väkivaltaisen pelin joka suurella todennäköisyydellä ei edes vastaa todellisuutta (WoWin hahmothan eivät suurimmaksi osaksi käsittääkseni ole ihmisiä ollenkaan vaan örkkejä, noitia, elfejä, eläimiä jne).

Aiempi ano kirjoitti...

Toisaalta ei ole myöskään todistettu väitettä, että pelit eivät aiheuta väkivaltaisuutta. Faktana ei voida pitää siis kumpaakaan kantaa.

Samaa mieltä olen tuosta syiden hakemisesta esim. jääkiekossa peli on ajoittain hyvinkin väkivaltaista ja pelin suurin ilo tuntuu monille olevan lentelevät hampaat ja veren maku suussa. Jääkiekossa on tosin myös se, että sitä pelataan joukkueessa ja sen pelaaminen on hyvin yhteisöllistä. Syrjäytymistä (ja tappoajatuksia) ei välttämättä niin helposti synny, kuin jos pääasiallinen harrastus on netissä tai konsolilla pelaaminen.

Omasta mielestäni kaikkea tulisi olla sopivassa suhteessa, niin pelaamista kuin muitakin harrastuksia. Vaikka ei ehkä siltä vaikuta olen itsekin pelannut pienen ikäni jos jonkinlaista räiskintäpeliä ja taisin joskus teininä pelata viikonloput läpeensä Doomia. Itselleni niistä ei sen suurempia oireita tullut (pieniä painajaisia ja silmien punoitusta lukuun ottamatta), mutta syrjäytynyt nuori saattaa kokea pelien kautta täysin toisentyyppisiä tunteita.

Maria kirjoitti...

Seurava viestini kahdessa osassa, koska siitä tuli liian pitkä (hups :F):

Rhia, joo, tuo on ihan totta. Ja hyvä pointti tuo, että koulusurmaajat todellakin tietävät mitä tekevät. Kun suunnittelee toisten ihmisten tappamista, tuskin kukaan väittää näiden kuvitelleen, että ihmisiä ei kuolisi, tai että siitä ei tulisi seurauksia. Nyt kun ajattelee, oikeastaan aika typerä ajatuskin :D Vaatii jo sellaista älyllistä akrobatiaa päätyä tuollaiseen johtopäätökseen et huh :P

Anonyymi, joo, moneen suuntaan on havaintoja, mutta tieteessä toisaalta todistustaakka on positiivisen väitteen esittäjällä.. ;P No, se siitä. Odotellessamme hieman kattavampia tuloksia aiheesta. :) Kannatan myös kyllä ehdottomasti tuota kultaista keskitietä, kohtuus kaikessa ja mielensä ja elämänsä voi pilata aika lailla millä tahansa, kun siihen liiaksi uppoaa. Tästähän tosin seuraa taas se, ettei ole mitään perusteltua syytä nostaa jotain yksittäisiä syntipukkeja muka selittämään koko ilmiötä.

Ne räiskintäpelit mitä mä muuten pelasin, olivat online-räiskintöjä, ja niissä pelattiin tiimeissä, siis ihan siinä missä joukkueurheilulajeissakin. Yhteistyö ja yhteiskoordinaatio oli hyvin tärkeää. Ei tuntunut yhtään yksinäiseltä niillä yön pikkutunneilla pelailla, kun siinä ruudun ääressä oli 20 muutakin tyyppiä ja läppä (ja veri) lensi :P Yksinäisemmältä musta tuntuu kattoa vaikka telkkaria, jossa oikeesti ei ole mitään interaktiivisuutta :P

Sulle nää mun seuraavat pohdinnat varmaan on sitten tuttuja, kun pelannut paljon olet, mutta niille, joille pelit eivät ole niin tuttu ilmiö, niin pohdinpa ääneen mieleen tulleita ajatuksiani:

Ovatko nämä ampumispelit kovinkaan usein konsolipelejä, saatikka täydellisiä yksinpelejä? Räiskinnäthän eivät ole perinteisesti kovin hyvin konsoleille taipuneet, koskapa on aika haasteellista tähdätä tarkasti aseella perinteisillä konsoliohjaimilla (tähänkin toki on sittemmin kehitelty erilaisia ratkaisuja, kuten vaikkapa avitettu tähtäysjärjestelmä, joka tähtää pelaajan puolesta, mutta ne taitavat sitten olla enimmäkseen peleissä, joissa se ampuminen itsessään ei olekaan Se Juttu). Hiiri ja näppis soveltuvat tällaiseen tarkkaan tähtäämishommaan paremmin, mistä syystä suurin osa räiskintäpeleistä on nimenomaan tietokoneille, ja hei, tietokoneet on myös helppo saada nettiin, konsoleissa tuo ominaisuus on jo aika lailla tuoreempi juttu. Toki konsoleillekin näitä räiskintäpelejä on käännetty ja tehty ja muuta nyttemmin, mutta ei niitä toisaalta ihan niin paljoa taida olla kuin tietsikalle, ja niissäkin usein on sitten sitä tarinankerrontaa ja ongelmanratkaisua ja seikailua, ne eivät ole niinkään... tappoammuskelusimulaattoreita, kuten jotkut hysteeriset niitä kutsuvat.

Maria kirjoitti...

Mitä tässsä yritän myös sanoa, on nyt kuitenkin se, että väkivaltapelit niinkuin pelit yleensäkään, eivät ollenkaan tarkoita automaattisesti eristyksissä yksinään tehtyä toimintaa. Pelit, jotka pelataan läpi yksin, ja joihin liittyy ammuskelua, ovat sitten lähinnä jotain toimintaseikkailuja, joihin liittyy myös ongelmanratkaisua ja tarinankerrontaa.

Ihmiset tykkää sosiaalisuudesta, joten moniin yksinpeleiksi tarkoitettuihinkin on muuten lisätty mahdollisuus online-pelaamiseen (toimi se hyvin tai huonosti). Monesti kuulee sanottavan, että pelien pelaaminen on yksinäistä ja eristäytynyttä puuhaa, mutta kun katsoo pelien kirjoa varsinkin nykypäivänä, se on oikeastaan aika vinoutunut näkemys. Onhan se nyt hauskempaa ja usein haastavampaakin yrittää osua hahmoon, jota toinen ihminen ohjaa, kuin tekoälyn ohjaamaan hahmoon, joka ei aina edes ole kovin fiksu vastustaja. No, tämähän on tosin tainnut myös kehittyä hurjasti tässä viime vuosien aikana...

Avainsana muuten tuossa syrjätyneessä nuoressa. Pelit tuskin yksinään syrjäyttävät ketään (eiköhän se yleensä vähän muutakin vaadi), mutta syrjäytyneet nuoret voivat hakeutua etsimään peleistä kaipaamaansa itsetuntoa ja jopa sosiaalisia kontakteja (mitä muuten pidän lähinnä vain erittäin positiivisena asiana, voi niitä monia hauskoja tuttavuuksia ja kavereita, joita olen saanut WoWia pelaamalla!). Huonosti sitten jos käy, vaikutukset voivat toki myös olla aika väkivaltaistavia. Vaan kuten postauksessani sanoin, syyt ongelmiin menevät lopulta kuitenkin paljon syvemmälle ja pidemmälle yhteiskuntaan ja ihmisiin.

Oho, tätä tuli nyt ihan hirmusen pitkä viesti. Ajatusvirta. :D

Maria kirjoitti...

Mutjoo hei, kyllä mä voin sanoa et mun aggresiivisuus lisääntyy hetkeksi, jos vaikka pelaan jotain tosi turhauttavaa peliä josta en pääse eteenpäin :D Se aggressiivisuus ei kuitenkaan mun oman henkilökohtaisen kokoemukseni mukaisesti ole sellaista aggressiivisuutta, että voisin mennä vetään jotain turpaan. Samanlaista aggressiivisuutta aiheuttaa joskus uutisten lukeminen tai Hesarin keskustelufoorumin seuraaminen.... ;P

Scara kirjoitti...

Mielenkiintoista pohdintaa, jossa kummankaan ääripään näkemys ei taida edustaa ihan puhdasta totuutta.

Itselleni on aivan selvää, että pelaaminen vaikuttaa elämääni reaalitodellisuudessa. Ei kuitenkaan kaikenlainen pelaaminen eivätkä vaikutukset useimmiten ulotu käytännön toimintaan asti. Mutta siis silloin, kun olen pelannut pitkään, useita päiviä peräkkäin, peliin syventyen ja pelivälineen kanssa yhteen sulautuen (englannin kielessä pelitutkijat puhuvat minunlaisistani tyypeistä "immersion players" -termillä), havaitsen kyllä vaikutukset vielä pelin jälkeenkin.

Mitä nuo vaikutukset sitten ovat? Riippuu pelistä ja sen tekniikoista. Mitä realistisempi pelin maailma on, sitä todennäköisemmin siinä usein toistuvat toimintamallit pyrkivät siirtymään myös todellisuuteen. Saman on huomannut poikaystäväni, joka yhdessä vaiheessa pelasi paljon GTA:ta. Hän kertoi saaneensa oikeasti autolla ajaessaan päähänsä lähteä esim. kaahaamaan vastaantulijan kaistalle jonon ohi (siis ruuhka-aikana ydinkeskustassa), tai muita yhtä typeriä ideoita; useammin kuin kerran. Tavallaan olennaisinta tässä on, että hän ei kuitenkaan toteuttanut näitä päähänpistojaan. Toisaalta en pitäisi aivan vähäpätöisenä sitäkään, että päähänpistoja kuitenkin esiintyi. Kaikki ihmiset kaikissa tilanteissa eivät välttämättä kyseenalaista päähänpistojaan. Se, että jokin teko käy mielessä, on ensimmäinen askel kohti toteutusta.

On totta, että "normaali, terve ihminen" (mikä se sellainen lieneekään) tuskin muuttuu väkivaltaiseksi pelaamisen seurauksena. Mutta jos taipumus väkivaltaan on olemassa, väkivaltapelien pelaaminen voi uskoakseni hyvinkin vaikuttaa siihen, että tietynlaiset tilanteet ajautuvat väkivaltaisiksi myös tosielämässä. Väkivaltapeleissä alitajuntaan iskostuu tapa ratkaista ongelmia impulsiivisesti ja aggressiivisesti, enkä pidä yhtään epäuskottavana sellaista ajatusta, että paljon niitä pelaava ei ehkä tosielämässäkään jaksa ihan yhtä kärsivällisesti ratkaista ongelmaa muilla keinoin. Tietyissä peleissä kun riittää voima, nopeus ja oikea tekniikka. Niitä jos käyttää oikein, ongelma katoaa koko loppupelin ajaksi. Se on siis hyvin helpolta ja houkuttelevalta vaikuttava tapa ratkaista ongelmia. Mitä enemmän pelaa, sitä useammin tulee "palkituksi" tällaisesta käyttäytymisestä, ja sitä taipuvaisempi on käyttäytymään samoin jatkossakin.

Jos yhtälöön lisätään vielä vaikka väsymystä ja normaalia vitutusta, ja vaikkapa tavallista impulsiivisempi temperamentti, tuloksena voi olla väkivaltainen teko. Itse muistan, kuinka pelattuani monen päivän ajan Zeldaa, tunsin vastustamatonta tarvetta käydä läimimässä erilaisia pusikoita ja ruohomättäitä myös tosielämässä (pelissähän niistä voi löytyä aarteita tai niissä voi lymytä vihollisia). Tarve oli yllättävän voimakas, ja minun piti tietoisesti hillitä sitä ja muistuttaa itselleni, että en ole pelissä. Ymmärtääkseni asiaan vaikutti väsymys ja yleinen rasittuneisuus. Mitä väsyneempi ihminen on, sitä enemmän "selkäytimestä" toiminta lähtee, ja jos on juuri viettänyt tunteja putkeen pelin maailmassa, sieltä selkäytimestä löytyy juuri niitä juttuja, jotka pelissä toistuvat useimmin. Uskon, että kaikkiin pelit eivät vaikuta samalla tavalla, mutta en toisaalta usko minun ja poikaystäväni olevan asiassa aivan yksin.---

Scara kirjoitti...

---No pitäiskö pelit siis mielestäni kieltää? Eipä tietenkään. Mutta olisi varsin tärkeää tunnistaa tämäntapaiset vaikutukset mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, sillä minusta riski kasvaa sitä mukaa mitä realistisemmiksi pelit muuttuvat. Kun pelit ovat jonakin päivänä sellaisella virtuaalitodellisuuden tasolla, että esim. ampuminen pelissä tapahtuu teknisesti/fyysisesti samalla tavoin kuin tosielämässä, aletaan olla kyllä sen verran riskivyöhykkeellä, että vähintään huolellista tutkimusta edellyttäisin ennen raakojen väkivaltapelien päästämistä vapaille markkinoille.

Voimme varmaan kaikki uskoa, että jos joku on ampunut ihmisen kerran (irl), toinen kerta ei tunnu enää yhtä pahalta. Kymmenes kerta sujuu jo rutiinilla. Ihminen on äärimmäisen sopeutuvainen olento, ja myös kanssaihmisten tappamiseen voi tottua. Jos pelissä tappaminen näyttää, tuntuu, tuoksuu ja kuulostaa täsmälleen samalta kuin tosielämässä, väitän että kyllä sillä vaikutuksensa on. Mitä kauemmas todellisuudesta mennään, sitä lievemmin se turruttaa ja päin vastoin. Mutta tietenkin pelejä pyritään kehittämään nimenomaan aina vain realistisempaan suuntaan, joten mielestäni huoli ei ole täysin aiheeton.

On totta, että pelit yksinään eivät tee kenestäkään tappajaa/väkivallan tekijää. Sama koskee mm. aseita. Jos olet riittävän terve ja tasapainoinen, sinulle voidaan antaa vaikka ydinpommi, etkä vaaranna sillä ympäristöäsi. Mutta yhteiskunnassa täytyy huomioida se, että kaikki eivät ole niin terveitä ja tasapainoisia. On pakko miettiä, millaisia aseita annamme kenen tahansa henkilön käyttöön. Samalla tavoin mielestäni etenkin tulevaisuudessa pitäisi miettiä, millaisia pelejä voidaan myydä kaikille ihmisille persoonallisuusprofiiliin ja elämäntilanteeseen katsomatta. Koska niitäkin tyyppejä keskuudessamme tallustelee, joille väkivaltapelaaminen ei kenties "sovi" ihan yhtä hyvin kuin toisille.

Pelien saatavuuden rajoittaminen ei ratkaisisi varsinaista ongelmaa, eli sitä että joistakuista ihmisistä kasvaa meidän yhteiskunnassamme väkivaltaisia, pahoinvoivia ja vihamielisiä. Mutta tuo ongelma on niin vaikea ratkaista, että päätöksiä tehtäessä pitää otta huomioon yhteiskunta sellaisena kuin se tällä hetkellä on.

Maria kirjoitti...

Kultainen keskitie sen pelaamisen kanssa. Millä tahansa voi tuhota mielensä, fysiikkansa ja elämänsä.

"Mutta jos taipumus väkivaltaan on olemassa, väkivaltapelien pelaaminen voi uskoakseni hyvinkin vaikuttaa siihen, että tietynlaiset tilanteet ajautuvat väkivaltaisiksi myös tosielämässä."

Avainsanoina "taipumus väkivaltaan on olemassa". Jos sitten tällainen ihminen tekee jotain, voidaan kaivella sen elämästä melkeinpä mitä tahansa asioita ja katsoa, että se on voinut vaikuttaa siihen, että teko on tehty. Se voi olla se kokis, joka on nostanut sokeritasoja ja tehnyt ylivilkkaaksi, pelit ja elokuvat ja ilta kympin uutiset, joissa on kokoa ajan tapahtunut jotain väkivaltaista, väärintulkittu Darwinin oppi vahvimman eloonjäämisestä tai metallimusiikki, joka lietsoo aggressiivisia tunteita. Tai sit punaiset villasukat, punainen kun on tunnetusti intohimon ja raivoon ja VEREEN yhdistettävä väri. Hyvin helppoa on ajatella, miten kaikki nämä asiat voivat edesauttaa väkivaltaisia tekoja sellaisella ihmisellä, joka jo muutenkin on väkivaltaan taipuvainen.

"Se on siis hyvin helpolta ja houkuttelevalta vaikuttava tapa ratkaista ongelmia. Mitä enemmän pelaa, sitä useammin tulee "palkituksi" tällaisesta käyttäytymisestä, ja sitä taipuvaisempi on käyttäytymään samoin jatkossakin."

Niin, siinä tietyssä ympäristössä, jossa sellainen strategia toimii ja siitä palkitaan. Se ei toimi kaikissa ympäristöisssä eikä siitä palkita kaikissa ympäristöissä, esimerkiksi tässä oikeassa elämässä ongelmat eivät juuri ratkea väkivalloin, ne vain aiheuttavat niitä lisää. Jos kerrankin joutuu koulussa tappeluun, huomaa tän kyllä aika äkkiä. Jos tappelu jatkuu, se tuskin johtuu siitä, että luulee edelleen todellisuudessa pätevän Counter Striken säännöt.

Mä puolestani voin uskoa, että peli, jossa tappaminen olisi täysin aidon oloista, ei olisi edes kovin suosittu. Ihmiset pelaavat saadakseen viihdettä ja harrastaakseen eskapismia, eivät voidakseen velloa tosielämän surullisimmissa ja ahdistavimmissa asioissa. Luultavampi sovellutus tuollaiselle teknologialle olisivat erilaiset metsästyspelit. Toisaalta, jos tällainen peli sitten kuitenkin menestyisi, ja pelkona on se, että ihmisten kynnys tarttua aseeseen ja tappaa toinen madaltuu luontevuuden takia, meidän tulee uskoa, että ihmiset pitävät tappamista oikeutettuna jotenkin siksi, että se tuntuu helpolta. Saatan olla idealisti, mutta jotenkin uskon, että kyllä ihmiset pitävät oikean, elävän ihmisen tappamista vääränä ihan siksi, että jokaisella on oikeus elämään, ja että tappaminen on SEN takia väärin.

Ei pidä rangaista yksittäisiä asioita tai ihmisiä kokonaisuutena siitä, että meillä on yksittäisiä ihmisiä, jotka saavat vaikuttimen ryhtyä väkivaltaisiksi peleistä/elokuvista/moraalifilosofiasta/lätkästä/painiharrastuksesta. Olethan jo sanonut itsekin, että pelit yksinään eivät vielä riitä pimahduttamaan ihmistä.

Mitä muuta siihen tarvitaan, että ihminen sekoaa? Keskitytään siihen, sillä tavoin se ongelma ratkaistaan. Poistamalla pelien aiheuttamat riskit (jotka vielä kyllä tässä kohtaa voimakkaasti kyseenalaistan siinä mittakaavassa, kuin pahimmat hysteerikot sitä yrittävät maalailla) ei vielä poisteta väkivaltaa yhteiskunnasta. Samoin voidaan kieltää vaikka kaikki viihde ja lakkauttaa vaikka se hirveä media ja Hesarin aggressioita nostattava keskustelufoorumi, sekään ei vielä poistaisi väkivaltaa yhteiskunnasta. Miksi? Juuri siksi, että ne syyt ja motivaattorit ovat lopulta aika paljon monimutkaisemmat kuin joku peleihin immersoituminen tai ampumissimulaation aivopesemäsi tuleminen tai mallin ottaminen uutisista tai Arskan stunteista tai mitä nyt lieneekään näitä aivopesufantasioita. Ne voivat osaltaan vaikuttaa, kyllä, mutta kuten sanoin, aina löytyy se korvaava "paha" jota syyttää niin kauan kuin yhteiskunnassa on väkivaltaa missään muodossa. On yhteiskunnan ja siinä elävien ihmisten kannalta tuhoista tuijottaa sitä yhtä puuta, kun takana on kokonainen metsä.

Maria kirjoitti...

Oma ehdotukseni asiaintilan parantamiseen ja olemassaolevienin riskien minimoimiseen on mediakasvatus, joka siis sisältää myös pelit. Otetaan yksi kappale ihmisiä, jotka tietävät oikeasti mistä puhuvat, laitetaan luokan eteen puhumaan muksuille pelaamisesta ja peleistä, herätetään keskustelua ja ajatuksia muksujen päässä, kehoitetaan tunnistamaan itsessään pelien mahdollisia vaikutuksia, harrastamaaan monipuolisesti ja tarkkailemaan pelaamiseen kulutettavaa aikaansa. Siinä sivussa kasvatetaan kotona ja koulussa nuorista ja muksuista itsenäiseen ajatteluun kykeneviä, fiksuja ja moraalisia ihmisiä. Koulutus ja kasvatus on pop.

Tulee aina olemaan ihmisiä, jotka saavat typeriä ajatuksia, itse asiassa useimmat ihmiset saavat aina joskus typeriä ajatuksia, useimmat, kuten te, vain eivät koskaan toteuta niitä, koska arviointikykynsä pelaa. Kuten sanoit, tulee kuitenkin myös aina olemaan ihmisiä, jotka eivät mieti loppuun asti tai pysty hillitsemään itseään tai toimivat täydellisen impulssiivisesti. Ongelmatapaukset voivat joo saada peleistä lisäkimmoketta, mutta lisäkimmoketta tosiaan voi saada sitten mistä vaan, pelit on vaan se yks asia tsiljoonista. Kaikkien mahdollisten kimmokkeiden poistamisen tai rajoittamisen sijaan pitäisi miettiä, miten auttaa näitä ihmisiä harjoittamaan itsehillintää tai ainakin suuntaamaan sen jonnekin muualle kuin haitallisiin toimintoihin, tai jos ongelma on liian helpossa tottelevaisuudessa, niin sitten miettiä miten ihmisistä saadaan itsenäisempiä ja rohkeampia ajattelijoita. Tästä lienemmekin samaa mieltä.

Scara kirjoitti...

Toki keskustelu ja kasvatus ovat ensiarvoisen tärkeitä eikä niitä saa unohtaa. Sinun laillasi itseänikin ärsyttää silmittömästi, kun väkivaltatapausten yhteydessä on omituinen pakko päästä mainitsemaan "Se pelasi Counter Strikea!!!!" tai jotain muuta. Tällainen uutisointi luo vääristynyttä kuvaa siitä, että pelaaminen olisi jonkinlainen varma tie tuhoon tai väkivallan pääasiallinen syy, mitä se tietenkään todellisuudessa ei ole. Tuollainen uutisointi valitettavasti vie ihmisten huomiota pois siitä tosiasiasta, että erityisesti sillä on väliä, miten vanhemmat lapsensa kasvattavat. Sensaatiohakuisen pelien mustamaalaamisen saisi minustakin mieluusti lopettaaa, mutta yhteiskunnassa, jossa elämme, ja jossa pahoinvointi on tosiasia eikä sitä voi helposti poistaa, on kuitenkin myös otettava huomioon mitä tapahtuu kun se häiriintynyt väestönosa saa pelejä käsiinsä.

Minun kokemusmaailmassani peleillä on ihan eri mittakaavan vaikutukset omaan käyttäytymiseeni kuin kolajuomilla tai uutisten katsomisella. Hetkellinen aggressiotason nousu on eri juttu kuin se yhdistelmä, joka peleistä tulee: kokemus ongelman ratkaisemisesta väkivallalla ja henkilökohtainen samastuminen tekoon toiminnan kautta (fyysisen toiminnan kautta oppiminenhan jättää aivoihin jäljet ihan fysiologisellakin tasolla, sitä on jonkin verran tutkittu). Osalla ihmisistä pelitodellisuuden ja muun todellisuuden rajat voivat olla hyvinkin selvät, itselläni puolestaan ne eivät ole. Tästä on etua mm. luovassa työssäni, mutta haittaa kun tavoitellaan realistista käsitystä maailmasta. :)

Sanoit, että et usko sellaisen pelin suosioon, jossa tappaminen olisi täysin aidon oloista. Tietenkin jos myös sen seuraukset tulisivat peliin mukaan, peli ei varmaan enää olisi viihdyttävä. Mutta jos sosiaalisia seurauksia ihmishengen tuhoamisesta ei olisi, kuten ei nykyisissäkään yksin pelattavissa väkivaltapeleissä, vaan realismi liittyisi vain toimintapuoleen, uskon kyllä innokkaita pelaajia löytyvän. Miksi muuten pelitalot sijoittaisivat niin massiivisia rahasummia juuri sen realismin lisäämiseksi peleihinsä?

Sinun tavallasi minäkin uskon, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä eikä halua tappaa toista. Mutta poikkeamia tästä perusasetelmasta on todistettavasti olemassa. Joku voisi pitää niitä osoituksena joidenkuiden yksilöiden "pahuudesta", minusta se on vain häiriintyneisyyttä - toisilla vakavampaa kuin toisilla. Kuten sanottu, pitäisin tärkeänä sitä, että pelaamisen vaikutuksia ihmisiin tutkittaisiin nykyistä enemmän, ja sitä tärkeämpänä mitä enemmän realismia peleihin tulee. Tätä ei kai kukaan järjissään oleva ihminen voi vastustaa? Jos tutkimuksissa ilmenee, että osalla ihmisistä tosiaan on todellinen riski hairahtua impulsiiviseen ja harkitsemattomaan väkivaltaan myös tosielämässä, säännöt pitää luoda sitten sen mukaan kuinka todellinen tuo riski on, ja kuinka suurta osaa ihmisistä se koskettaa. Itse tämä kansanosa tuskin itseään on valmis kontrolloimaan siten, että se tiedostaisi kuuluvansa riskiryhmään ja omaehtoisesti jättäisi pelaamisen sikseen. Osalle pelit voivat olla ainoa elämään sisällöntuntua tuova elementti arjessa.

Scara kirjoitti...

Kyllä, olemme lähes täsmälleen samaa mieltä lähes kaikesta. ;)

Toimin vuoden koulunkäyntiavustajana lukion jälkeen, kun mietin mitä haluan tehdä elämässäni. Koulu oli sellainen ei ollenkaan pahimmasta päästä, mutta hieman tavanomaista haasteellisempi erityisluokkien takia. Avustin ensimmäkseen 1. ja 3. erityisluokkaa. Siellä silmäni lasten ja nuorten pahoinvoinnille avautuivat. Oli mm. fiksu ja lahjakas poika, jota hänen äitinsä manipuloi ja hakkasi, ja joka pyöri koulun jälkeen itseään selvästi vanhempien syrjäytymisvaaratapausten seurassa tekemässä kaikenlaisia pikku tihutöitä. Oli mielisairaanhoitajan lievästi kehityshäiriöinen ja ääri-impulsiivinen lapsi, jonka huoltajalta ei näyttänyt koskaan riittävän lapselleen aikaa tai rakkautta. Moni olisi kuulunut tarkkikselle, mutta oli sjoitettu erityisluokalle tarkkispaikkojen puuttuessa. Huostaanottoja suunniteltiin, mutta toisaalta pyrittiin viivyttämään viimeiseen asti, koska pysyviä sijoituspaikkoja ei ollut avoinna ja kiertolaiselämä vahingoittaa tällaisia lapsia vain lisää. Pahimmalle tapaukselle saatiin järjestettyä jonon ohi arvokas terapiapaikka, johon hänen äitinsä viittasi kintaalla ja tuhahti ettei tosiaankaan aikoisi lasta siellä kuskata - se kun sijaitsi kaupungin (ei Helsinki) toisella puolella ja bensiini on kallista! Huostaanottoa hän vastusti ilmeisesti lapsilisien menettämisen pelossa. Jo ekaluokkalaiset oirehtivat siihen malliin, että tuntui aivan toivottomalta ajatukselta että he edes selviäisivät aikuisuuteen asti.

Valitettavasti en usko, että häiriintyneiltä ihmisiltä kyetään lähitulevaisuudessa estämään lasten hankkiminen luomumenetelmällä. En myöskään keksi mitään tapaa, jolla heidät voisi kätevästi ja nopeasti saada kohtelemaan lapsiaan edes jonkinlaisten jokaisen lapsen ansaitsemien vähimmäisvaatimusten mukaisesti. Niin kauan kuin tilanne on tämä, osa lapsista varttuu häiriintyneiksi aikuisiksi, eikä tätä voida pelkästään yhteiskunnan palveluja muokkaamalla muuttaa. Niiden lasten kanssa olisi pitänyt olla 24/7, ja pitkiä ajanjaksoja, jotta kelkan olisi saanut kääntymään. Koulupäivän aikana ja sen jälkeen päiväkodissa (jonne menin usein sen vaikeimman tapauksen mukana, kun hoitajat eivät kyenneet käsittelemään häntä) voidaan saada lapsi luottamaan aikuiseen ja hieman avautumaan, mutta seuraavaan aamuun mennessä lukot ovat taas napsahdelleet kiinni. Viikonloppujen jälkeen tilanne oli kaikkein pahin.

Mainitsemasi metodit, keskustelu, ajatuksien herättäminen ja erilaiset "kehotukset" eivät kuvaamani kaltaisiin lapsiin ja nuoriin tehoa. Ensin pitäisi luoda keskusteluyhteys. Sen häiriintyneen ekaluokkalaisen kanssa, joka usein oli minun vastuullani, yhteys syntyi vietettyäni hänen kanssaan useita viikkoja aikaa päivästä toiseen koko ajan häntä huomioiden, ja useasti osoitettuani että mitkään oikuttelut tai pahanteot eivät saa minua lähtemään siitä mihinkään (niitä kokeiltiinkin laidasta laitaan, mm. koulun käytäville kuseskelu, vessaan lukittautuminen ja siellä kymmeniä minuutteja jatkuva tauoton kiljunta, lattioihin ja seiniin piirtely, kirjojen repiminen, väkivalta, karkailu jne.). Mutta jokaiselle häiriintyneelle ei riitä omaa avustajaa, eikä se riitä että avustaja avustaa vain koulussa ja tarhassa. Tuen pitäisi olla ympärivuorokautista, sellaista jota vain lapsen huoltaja voi antaa.

Maria kirjoitti...

Ennaltaehkäisyä ja enemmän resursseja mielenterveystyöhön. Kuvailet hyvin moninaisia ongelmia, joihin vaikuttavat hirvittävän monet tekijät. Yhteiskunnassa on parantamisen varaa, meissä ihmisissä on parantamisen varaa, asenteissa ja järjestelmissä on parantamisen varaa. Uskon, että näihin asioihin paneutuminen tuottaa kokonaiskuvan kannalta parempia tuloksia kuin niihin kaikkiin mahdollisiin huonoihin vaikuttimiin maailmassa puuttuminen, mitä siis jotkut yrittävät tarjota ratkaisuksi. Ja kodin kasvatusvastuuta ei tosiaan voi liikaa painottaa.

Ja musta ainakin ihmisen tappaminen on ajatuksen ahdistava jo sen teon itsensä, ei vain mahdollisten seurausten takia (sama pätee jokaiseen jonka moraali ulottuu rangaistuksen pelossa toimimista pidemmälle, valitettavasti toki kaikilla ihmisillä ei sen syvempää moraalia olekaan, miksi ei, se on oma kysymyksensä) Mutta, tätä voidaan pohtia sitten lisää kun holodeck keksitään. Tällä hetkellä siitä ollaan aivan älyttömän kaukana.

Scara kirjoitti...

Mun viestin toinen puolikas taisi haihtua bittiavaruuteen? Anyway, tietenkin kodin kasvatusvastuuta voi/pitää painottaa, mutta joidenkin kotien kohdalla pelkkä painottaminen ei riitä. Uskon ihmisen pohjimmiltaan olevan hyväntahtoinen; jos siis joku "kasvattaa" lapsiaan kuten edellä mainitsemani äiti, uskon sen johtuvan enemmän kyvyttömyydestä kuin haluttomuudesta. Jotkut ei vaan osaa. Aika järeät keinot tarvittaisiin tällaisten yksilöiden kouluttamiseksi, joku pitkäkestoinen ja paneutuva yksilö- ja perheterapiamuotojen yhdistelmä nyt tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta se olisi varsin pitkä, raskas ja kalliskin tie, joten kovin moniin perheisiin tuota tuskin voisi ulottaa. Ja toisaalta ihmistä on vaikea auttaa, ellei hän itse halua tai ymmärrä tarvitsevansa apua. Nuo ovat pirun hankalia juttuja, joihin ei helppoja vastauksia valitettavasti ole.

Toki olen sitä mieltä, että kaikkia mahdollisia keinoja tulisi käyttää sen sijaan, että tuudittaudutaan pelien absoluuttisen pahuuden illuusioon ja siihen uskoon, että kaikki ikävyydet johtuvat niistä. Toisaalta en usko kovin monen ihmisen lopulta tosissaan luulevan, että noin olisi. Sensaatiohakuisesta uutisoinnista huolimatta (josta on kyllä siltikin enemmän hyötyä kuin haittaa, ja sen saisi puolestani lopettaa kaikkien muidenkin aiheiden osalta).

Minäkin luulen, että ihmisen tappaminen on toisesta ihmisestä lähtökohtaisesti ahdistavaa. Mutta ihminen on äärimmäisen sopeutuvainen olento, ja kyllä toisten tappamisen ajatukseenkin voi sopeutua (oisko aika vetää natsikortti? :D ), etenkin jos käyttää apuna simulaattoreita. Toiminnallinen oppiminen on vaikutuksiltaan ihan eri luokkaa kuin luettelemasi uutisten katsominen tai kolajuomien nauttiminen; siitä jää ihan fysiologiset jäljet aivoihin (tätähän on jonkin verran tutkittu). Uskon myös aika paljonkin sellaisia ihmisiä löytyvän, joita "tapposimultaattorit" kiinnostavat viihdemuotona - jos näin ei olisi, pelitalot tuskin laittaisivat niin tähtitieteellisiä summia rahaa juuri realismin lisäämiseksi peleihinsä (myös väkivaltasellaisiin). Tietyissä peleissä realismia haetaan kuitenkin vain siihen action-puoleen, siinä missä sosiaalinen ulottuvuus on olematonta ja epärealistista. Ja juuri tämä siinä varmaan houkuttaakin, tällaisessa pelissä ihmisen tappamisella ei ole samalla tavalla "väliä" kuin tosielämässä, jolloin tekoon voi asennoitua kevytmielisemmin.

Mun mielestä tiedostettuja riskejä kannattaa pohtia heti kun ne tiedostetaan, koska tällaiset asiat ovat niin monimutkaisia ja vaikeasti hallittavia, että ennakoinnista olisi varmasti hyötyä. Jos asiaa tutkittaisiin ja siitä saataisiin lisää todellista tietoa, arvailuille ja ennakkoluuloille jäisi vähemmän tilaa. Voisi olettaa (optimistisesti!), että silloin tuollainen idariuutisointikin hieman vähenisi.

Maria kirjoitti...

Kyllä mä ainakin sen sun viestin näen, jossa noita samoja asioita käsittelit.

Millaisia toimia sitten tarkkaan ottaen ehdotat? Miten näitä mahdollisia riskejä sitten käytännössä "otettaisiin huomioon", jos pelkkä ehdottomani kasvatuksellinen aspekti tai ilmeisesti myöskään nykyiset ikärajat eivät riitä? Perustettaisiinko kansainvälinen moraalitoimikunta määräämään, millaisia pelejä saa tehdä tai pelata? Kun kerran näyt vakaasti olevan sitä mieltä, että tätä asiaa ei voi jättää ihmisten oman harkinnan ja vastuun varaan (ilmeisesti lähinnä sen takia, että sieltä aina ne ikävät poikkeukset löytyvät, hassua, samahan pätee myös vaikka autolla ajamiseen), niin mitä vaihtoehtoja tarjoat? Mitä pitäisi tehdä?

Ja kuten sanottua, ne "simulaattorit" eivät ole vielä mitään holodeck-luokkaa, ja ne tuskin nykyisellään tekevät tappamisesta kenellekään yhtään sen helpompaa kuin se jo ennestään on. Kuten kirjoitin, minä olen nauttinut suuresti ammuskelupeleistä, mutten koe mitenkään raaistuneeni tai olevani nyt valmiimpi tappamaan kuin ennen pelaamistanikaan. Sama pätee mieheeni.

Poikkeuksena kenties ne sotilaat, jotka aktiivisesti pyrkivät niitä tunteitaan olemassaolevaa tarkoitusta varten etäännyttämään, joskaan ei voi sanoa että sekään aina toimisi, sotiminen kyllä jättää jälkensä niihinkin, joista piti tehdä tunteettomia tappokoneita. Armeijassa mielenterveysongelmat ja itsemurhat eivät ole mitenkään tavattomia. Lisäksi sotilaisiin käytetään kyllä hurjan paljon muitakin psykologisia keinoja kuin ammuskelupelien pelamainen, joka taas on itse asiassa vielä suhteellisen uusi keksintö. Armeija on modernissa yhteiskunnassa ainoa paikka, jossa tappaminen (tai siis, vihollisten tuhoaminen) on yksinkertaisen hyväksyttävä asia. Se on paljon suurempi ja vanhempi aivopesukoneisto kuin peliteollisuus koskaan.

Ja oletko tullut koskaan vilkaisseeksi noita armeijan käyttämiä pelejä? Otan esimerkiksi America's Armyn, johon perehdyin koulutyöni ohessa (aiheena propaganda, ehh-heh) Siinähän ei ole edes verta tai suolenpätkiä, jotta tappaminen olisi helpompaa, taistelut ovat hyvin siistejä ja tappamisen kliinisenä ja lähinnä teknisenä toimenpiteenä esittäviä. Peli ei sinänsä mitenkään pyri tältä osin realistisuuteen (realistisuus rajoittuu lähinnä aseiden ja kulkuneuvojen todenmukaisuuteen ja teknisyyteen), koska sattuneesta syystä, realistisessa todellisuudessa ihmisen tappaminen on aika ahdistava ja sotkuinenkin kokemus, ja lisäksi sellainen nostaisi ikävästi pelin ikärajaa, armeija kun toki haluaa mahdollisimman monen pelaavan peliä ja näkevän miten hirveen mahtava juttu se jenkkiarmeija on. Luonnollisesti mitään kovin realistista ei ole siinäkään, miten viholliset esitetään yksinkertaisesti pahuuden ruumiillistumina, vihollisina, ei suinkaan lopulta aika samanlaisina ihmisinä kuin itsekin on. Armeijalla ei ole intressejä esittää koko totuutta sotilailleen, koska koko totuus häiritsisi tappamiseen orientoitumista. Realistisuus joka suhteessa ei siis itse asiassa olekaan tappamaan motivoiva asia.

Sitten on tietysti sekin puoli, että sotapeli realitisimillaan ei olisi edes kovin hauska, koska todellisessa sodassa on suuri todennäköisyys, että kuolet randomilla johonkin kymmenen kilometrin päästä tulevaan pommiin voimatta vaikuttaa itse asiaan mitenkään, ja sitten on game over forever. Ei kovin hauskaa. Realistisessa pelissä realistiset seuraukset.

Maria kirjoitti...

Mut hei, America's Armyssa varsinainen pelimekaniikallinen juju on hyvin taktisessa tiimipelissä - tässäkään tappamissimulaatiossa ei vaan juoksennella aseet räiskyen, vaan jokainen liike on suunniteltava ja harkittava huolella. Se siis opettaakin harkintaa ja taktikointia, eikä suinkaan sitä, että paras tapa ratkaista ongelmat on vaan ampua minkä kerkeää ja ask questions later. Kaikkien ongelmien ratkaiseminen väkivallalla tehokkaasti ja helposti on fantasiaa, ja jos tehdään peliä, joka on mahdollisimman realistinen, on yksinkertaisesti paradoksaalista tehdä siitä sellainen, jossa ongelmat ratkeisivat tehokkaimmin kun vaan pistää turpaan, ja sekin olisi vielä mielettömän helppoa tehdä. Eihän sellaisessa ole mitään todellisuutta vastaavaa! Kouluammuskelujen suorittajatkaan eivät vain juosseet yks kaunis päivä koulun ovista sisään ja alkaneet räiskiä, vaan he suunnittelivat ja harkitsivat tekoaan tarkoin etukäteen.

Realistisuuteen pyrkivä tappaminen vaatiikin siis peleissä tosiasiallisesti aika paljon ongelmanratkaisukykyä, älyä ja kikkakolmosia, (ja ymmärtäähän sen, peli, jossa ainoa juttu olisi vain seisoa paikallaan ja vetää kerran liipaisinta paikallaan olevaa virtuaali-ihmistä päin olisi paitsi asetelmaltaan epärealistinen, myös yksinkertaisesti tylsä). Niihin holodeck-ajatuksiin tosiaan sitten voidaan palata kun se tulee ajankohtaiseksi.

Mitä tästä voimme päätellä? Peleissä ei pyritä eikä varmaan koskaan tullakaan pyrkimään täydelliseen realistisuuteen, koska täydellinen realistisuus tarkoittaa monissa peligenreissä tylsiä asioita, ja pelien on tarkoitus viihdyttää. Täten todellisuuden toimet ja fantasia tulevat pysymään erillään, eikä suinkaan sulautumaan yhdeksi aivpesutodellisuudeksi, paitsi ehkä niiden päässä, joilla on vaikeuksia muutenkin erottaa tarua todesta.

Kannattaa muuten joskus lueskella foorumeilta, mitä mieltä peleistä tietämättömät ihmiset niistä toisinaan ovat. Erityisesti väkivaltapeleihin suhtautuminen kyllä on tasan juuri niin hysteeristä kuin niiden sensaatiohakuiset uutisetkin. Se ihmisten suhtautuminen on itse asiassa vielä hysteerisempää.

Maria kirjoitti...

Ja jos vielä puhutaan tuosta, että kun palkitaan tappamisesta ja pelin ongelma on tyyppi, joka pitää tappaa, ja ongelma ratkeaa tietysti väkivallalla, niin mitenkäs muut asiat, joissa palkitaan tai tavoitellaan viihteen tai leikin nimissä vastaavia asioita? Eikö nyt olisi korkea aika puuttua monien suosimaan paintball-harrastukseen, jossa leikitään sotaa ihan oikeasti ja fyysisesti ja vastustajat ovat aivan varmasti oikean ihmisen näköisiä ja hajuisia! Tai entäpä painiharrastus, joka selkeästi kouluttaa nakkikioskikahakoihin? Itämaiset kamppailulajit? Huh, niissä opetellaan toisinaan käyttämään keppejä ja veitsiäkin käden jatkeena. Eivätkö nämä ole paljon suurempia riskitekijöitä, ne kun jopa kouluttavat henkisen puolen ohella myös siihen fyysiseen ja motoriseen osaamiseen, eivätkä suinkaan vain sihen, miten tähdätään asetta hiirellä tai pyörähdetään nurkan taakse painalla q-näppäintä?

Scara kirjoitti...

Niinhän mäkin tuossa totesin, ettei peleistä suinkaan pyritä tekemään kaikilta osiltaan (mm. sosiaalisen ulottuvuuden ja merkitysten osalta) realistista, vaan realismin tavoittelu on rajattu esim. action-kokemukseen ja ympäristöön. Näiden rajausten olemassaolo ei imo tee asiasta mitenkään vähemmän arveluttavaa. Nimenomaan se, että action-osuutta painotetaan ilman realistisia seurauksia, voi uskoakseni vääristää ihmisen ongelmanratkaisumalleja myös tosielämässä.

Kysyit, mitä mielestäni tulisi tehdä. Kuten jo totesinkin, mielestäni asiaa tulisi tutkia. En ole "vakaasti sitä mieltä, että...". En ole asiasta vielä mitään mieltä, koska minulla ei ole siitä riittävästi tietoa. Enkä usko kenelläkään muullakaan olevan. Sinä näytät uskovan, että pelien vaikutus aggressiiviseen käyttäytymiseen on pelistä riippumatta uutisten katsomiseen tai virvoitusjuoman nauttimiseen verrattavalla tasolla (vai ymmärsinkö tuon väärin?). Itse epäilen tätä omien kokemusteni valossa ja sillä perusteella, että fyysinen toiminta on tutkitustikin eri asia kuin passiivinen tuotteen tai palvelun vastaanottaminen.

Jos mielestäsi paintball voi lisätä aggressiivista käytöstä pelialueen ulkopuolella, niin varmaan sitäkin kannattaisi tutkia. Itselläni ei ole asiasta kokemusta eikä siis mitään käsitystäkään. Kamppailulajeja on kai moneen lähtöön; joissakin painotetaan ja opetetaan moraalia itse lajin lisäksi - toisissa kai pyritään lähinnä mäiskimään (voin tosin olla väärässäkin). Mutta jos nyt halutaan hakea jotakin juttua, johon väkivaltapelejä voisi mielestäni verrata, niin vapaapaini voisi olla yksi (ei siis vapaaottelu, joka on olennaisesti eri asia). Sekä siihen osallistuminen että sen seuraaminen katsomosta.

Kun puhun "väkivaltapeleistä", tarkoitan pelejä, joissa ensisijaisena tavoitteena on tappaminen tai muu väkivalta; siis joko niin, että siitä saa suoraan pisteitä tai siten, että pelin päämäärää ei voi saavuttaa käyttäytymättä väkivaltaisesti (tai se on ainakin hankalaa).

Uskon kyllä, että maailma voi näyttää olevan väärällään asiaan fanaattisesti suhtautuvaa kukkkahattukansaa. Mutta toisaalta uskon myös, että kutakin hysteerikkoa kohti löytyy yksi väkivaltaa ihannoiva ja elämänsä sisällön aggressiivisesta uhokulttuurista ammentava raukka, joka todennäköisesti nauttii väkivaltapelien pelaamisesta merkitsevästi erilaisella tavalla kuin sinä.

Scara kirjoitti...

Paini ei mielestäni kouluta nakkikioskikahakoihin, koska siinä harjoitetaan pelkkää tekniikkaa (eli painiharjoitus ei ala sillä, että joku näyttelee riitaa haastavaa humalikkoa) ja kyseessä on irl-tilanne, jossa väkivallalla on todelliset seuraukset. Painihan on aivan eri asia kuin väkivalta. Pelitkin ovat eri asia kuin reaalistodellisuuden väkivalta, mutta eri tavalla eri asia. Rajaa on vaikeampi hahmottaa - peleissähän sitä nimenomaisesti pyritään hämärtämään, jotta käyttäjän kokemus olisi mahdollisimman mukaansatempaava.

Mutta motoriikan osalta olet sikäli oikeassa, että mitä enemmän vastaavuutta väkivaltapeleihin sen osalta pystytään tuomaan, sitä riskialttiimmalle alueelle mielestäni mennään.

Maria kirjoitti...

Pelien action-osuudet koostuvat tosiasiallisesti enimmäkseen nappien rämpyttelystä. Tosielämässä väkivaltaa ei tehdä rämpyttämällä nappeja. Virtuaalihahmo voi mätkiä ruudulla joo, mutta mitä itse fyysisesti tekee, on nappien rämpyttely. Vielä joku muoviaseellakin ruudulle tähtääminen (tai sillä osoittelu muksujen sotaleikeissä takapihalla) on aika helvetin kaukana todellisen aseen käytöstä saatikka sillä ampumisesta, jokainen asetta kädessään pidellyt tietää tämän. Se väkivaltapelejä pelannut 10-vuotias muksu, joka vietiin radalle ja annettin oikea automaattiase kouraan ja sanottiin että ammupas, tietää tämän erittäin hyvin.

Kyllä mä sanoisin, että on vaikeampi erottaa raja paintaballin ja ei-paintballin välillä kuin sotapelin ja "oikean" todellisuuden välillä, tai vaikka sen kamppailulajimatsin ja ei-kamppailulajimatsin välillä. Niiden harrastaminen kun sijoittuu siihen samaan todellisuuteen aivan kaikilla tasoilla, ja siinäkin palkitaan ammuskelusta ja toisten "näennäisestä tappamisesta" ja muusta väkivaltaisesta käyttäytymisestä, joka on sinänsä samaa leikkiluokkaa kuin peleissäkin. Kukaanhan ei oikeasti kuole tai kehenkään satu ja kaikki tietää sen (paitsi reaalielämän aktiviteeteissa voi jopa sattua ihan oikeesti! Kouluttaa kestämään kipua hei ni on helpompi mukiloida toinen kun kestää sen jos toinen laittaa vastaan!).

Ja siis on varmasti hyvin hankala paintballia pelanneen lopettaa pelaaminen tai kamppailulajeja treenanneen lopettaa potkiminen ja lyöminen, kun siihen on ensin hyvin intenssiivisesti uppoutunut, se varmasti alentaa rajaa tarttua oikeeseen aseeseen ja lähteä ampumaan ihmisiä ihan oikeasti tai lähteä mukiloimaan tyyppejä! Pelissä sentään toiminta on aina rajattu hyvin pienelle alueelle ja väkivallan toimintareviiriltä poistuu heti kun kääntää katseensa pois telkkarista tai astuu pihalle. Että nyt tutkimaan äkkiä paintballin ja kamppailulajien vaikutuksia tämä on yhteiskunnallinen riskitekijä?!?1+ Meilläkin kamppailulajeja koulussa kävi opettamassa tyyppi, joka oli saanut tuomion pahoinpitelystä, kamppailulajeilla! Omg! Ei varmaan olis tyypin käsi murtunut jos tää toinen ei olis harrastanut karatea! Kummasti on tästä tämmöisestä vaaratekijästä oltu ihan hiljaa! Karateen ei ole edes ikärajoja, toisin kuin ammuskelupeleihin!11

Ja viittaatko "jäljellä" aivoissa tähän tutkimukseen? Tuossahan nimittäin ainoa mitä on tapahtunut, on verrattu väkivaltapeleistä videopätkiä katsovia niihin, jotka eivät tehneet mitään, ja todettu, että hei emotionaalisella tasolla tapahtuu jotain ja itsekontrolli vähenee. Tuossa tiivistelmässä ei kerrota onko ollut verrokkiryhmää väkivallattomia pelejä katselevista (ei ole sinänsä uutinen, että kun tekee jotain päällään, laitteet näyttää enemmän aivotoimintaa kuin se ettei tee mitään), mikä luonnollisesti olisi aivan välttämätön, jos halutaan mitään järkevää tutkimusta tehdä. Sinänsähän on aika villiä vetää vielä pelien katselemisesta johtopäätöksiä pelien pelaamiseen, mutta annetaan sen nyt mennä, vaikka leikin varjolla jos ei muulla. Mut hei, mä voin taata, että jos aivojani kuvattaisiin lukiessani Hesarin keskustelufoorumia, munkin aivoissa havaittaisiin vastaavanlaisia muutoksia. Voin taata, että jos aivojani kuvattaisiin kun kirjoitan keskustelufoorumille, muutokset olisivat vieläkin intenssiivisempiä ja osoittaisivat paitsi suuria tunteita, myös itsekontrollin vähentymistä. Se taas, että intenssiivisten pelien katselu ja jopa pelaaminen tai mikä tahansa eläytyvä toiminta aiheuttaa tuntemuksia, ei ole mikään uusi tieto. Tuo nimenomainen informaatio menee nyt vähän nollatutkimukseksi, tosin en tosiaan tiedä oliko tuo se, johon viittasit.

Maria kirjoitti...

Minä uskon, sekä omien kokemustani että pelaavan lähipiirini, seä tähän astisten tutkimusten perusteella, etteivät väkivaltapelit saa ketään sen väkivaltaisemmaksi kuin nämä jo ovat. Tutkimukset eivät tue sitä oletusta, jota on täällä esitetty, että kun pelaa väkivaltapelejä, on helpompi tappaa ihminen, se on lähinnä sellainen maalaisjärjellä jollain tavalla mielekäältä tuntuva oletus, joka tosin alkaa kaatua heti kun sitä vähän lähemmin tarkastelee ja analysoi. Ei ole mitään tukea sille käsitykselle, että väkivaltapelien pelaaminen raaistaisi tai väkivaltaistaisi ihmistä sen enempää kuin paintballin pelaaminen, paini tai itämaiset kamppailulajit, saatikka sumentaisi todellisuudentajua. Ehkä jos peliä pelaa kaksvuotiaasta päivittäin 24/7, mutta silloin mä väitän, että tuossa asetelmassa taas vika on kyllä ihan muualla kuin siinä pelissä.

Mieleltään vinksahtaneet väkivaltaiset hullut ja vähän lievemmätkin tapaukset ovat aina hyvin marginaalinen osa väestöä ja hyvin marginaalinen osa pelaajia. Sen marginaalisen osan pohjalta ei voi tehdä mitään kaikkiin muihinkin ulotettavia yleistyksiä.

Uutisessa tätä murhatapposimulaattoria yritettiin vääntää nettiroolipeli World of Warcraftista, jota pelaa yli kymmenen miljoonaa ihmistä vauvoista vaareihin. Se on aivan naurettavaa. Miljoonat ihmiset muksuista vaareihin ovat pelanneet erilaisia pelejä, kauheita hirveitä murhasimulaattoripelejä ja sitten näitä woweja, ja vain muutamia tapauksia on lopulta uutisoitu, tapauksia, joissa on jotenkin voitu edes tehdä se kytkös peleihin.

Haluat lisää tutkimusta, hienoa, tuetaan sitä. Minä haluan sen lisäksi mediakasvatusta ja kiihkotonta suhtautumista pelaamiseen ja parempaaa tukea itsenäisten ajattelijoiden kasvattamiseksi. Haluan lisää resursseja mielenterveystyöhön joka tasolle, sekä käytännön työhön että ennaltaehkäisyyn. Nämä toimet kun ehkäisevät paitsi niitä mahdollisia peleihin liittyviä riskejä, myös kaikkia muita ongelmia. Sitten olis kans hirveen kiva kun vähän tuotas pehmeitä arvoja yhteiskunnan rakenteisiin ja luovuttais elämä on putki -ajattelusta ja pistettäs vaikka kanslaispalkka. Näillä keinoin ihmisten stressitasot alentuisivat ja kaikilla olis kivempaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...