13.9.2009

Mikä on lapselle sopivaa katsottavaa?

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin, että kaikki vanhemmat eivät tuijota elokuvissa ja peleissä niinkään niihin merkittyjä ikärajoja, kuin sisältöä. Vanhempia kiinnostaa tietää, onko sisällössä mukana väkivaltaa, seksiä tai huumeita. Vaikken sinänsä ikärajoja vastustakaan (edes, vaikka Pieni talo preerialla -dvdboksiin on lyntätty k-18 -leima uudelleentarkastamattomuuden vuoksi), tulee välillä olo, että vanhemmat ja erinnäiset holhoustahot ovat suorastaan kohtuuttoman huolissaan siitä, mitä lapset näkevät tai mikä on virallisesti sallittua.

Mediakasvatuksen ensimmäisellä luennolla Portimojärvi kertoi omista lapsistaan, joille ei ole sinänsä tiukkoja rajoituksia tehty, mutta joiden itsesuojeluvaisto toimii, eivätkä lapset halua katsella materiaalia, joka vaikuttaa sopimattomalta tai epämiellyttävältä. Muksut kääntyvät pois tai peittävät silmänsä. Tämä sai minut ajattelemaan, että eikö se näin toimi minkä tahansa terveen olennon kohdalla: jos jostain tulee paha olo, sitä välttelee, tilanteesta haluaa pois. Se on sisäänrakentunut biologinen suojelumekanismi. Se toimii vielä aikuisiälläkin: kaikkien hermot eivät kestä kauhuelokuvien katselua ja toiset eivät voi sietää sairaalaohjelmia. Allekirjoittaneellakin on tapana ahdistua suuresti, melkein paniikkikohtauksen partaalle, vakavia sairauksia käsittelevistä ohjelmista, oli kyse Tehiksestä tai sitten dokumentista.

Ollessani pieni sain katsella melkein mitä vain televisiosta tuli. Vain seksi ja verisin väkivalta oli sellaista, mihin rajanvetoa tehtiin. Toimintaelokuvia ja kauhua tuli katseltua enimmäkseen vaarin kanssa, joten läsnä oli kyllä usein joku aikuinen, mutta kun talouteen tuli toinen televisio, aloin katsella sitä myös itsekseni. Lennokkaita toimintakohtauksia katsellessa naurettiin yhdessä ja kannustettiin sankaria: oli selvää, että tämä on viihdettä, sen tarkoitus on viihdyttää, ei näyttää todellisuutta. Muksuna sen jotenkin ymmärsi sanomattakin (kyllä se tosin usein sanottiinkin): tässä ei oikeasti lyödä eikä oikeasti tapeta, se vain näyttää siltä. Toisaalta mummu ei pitänyt moisesta ollenkaan, ja ryntäsi aina pois television äärestä, kun sieltä tuli jotakin liian veristä. Niin on luvallista tehdä, kaikkea ei ole pakko katsoa. Itsekin aloin kammota varsin aikaisin liiallista veren lentämistä ja sisäelimiä. Ja hämähäkkejä. Kädet eteen tai kanava vaihtoon. Ohjelmien myöhäinen esitysaikakaan ei aina toiminut esteenä, kyllähän muksukin osaa sängystään livahtaa, ja jos vanhempi ei ole vahtimassa, voi telkkari tai tietokone mennä päälle melkein kuin itsestään...

Koska olin myös utelias muksu ja erityisen utelias varhaisteini, osasin kyllä järjestää itselleni myös tissejä ja peniksiä ihmeteltäväkseni. Vaikka seksuaalisuuteni kenties heräsi varhain, se ei vaikuttanut toimintaani tai sosiaaliseen statukseeni mitenkään: minusta ei tullut mitään teinikiertopalkintoa, kaikkea muuta. En myöskään katso käsitykseni seksistä kieroutuneen, tai että olisin muutenkaan mennyt piloille seksin tai edes väkivallan näkemisestä. Toki saatoin alkaa pelätä pimeää katsottuani Alien kakkosta yksin ala-asteikäisenä, mutta toisaalta pimeän pelko on lapsille aika yleistä muutenkin. Elokuva muuten kuuluu suosikkeihini vieläkin, tapasin ihailla Ellen Ripleyn sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä peloistaan, kivuistaan ja väsymyksestään huolimatta. Jotkut kylmät, väsyttävät kouluaamut sujuivat helpommin, kun muisteli naisen eeppisiä urotekoja.

Ahdistavin katselukokemukseni, jonka lapsuudestani muistan, on itse asiassa lapsille tarkoitetulta satuvideolta. Tuhannen ja yhden yön tarinoita kuvaavassa piirretyssä vilahti jokin sininen, monikätinen ja jollain tavalla hyvin ilkeä, suorastaan kuvottava hahmo, joka syöpyi mieleeni ja alkoi ahdistaa suunnattomasti. En voinut katsoa videota loppuun. Ei taida myöskään löytyä kovin montaa lasta, jota vanha tuttu Mörkö ei pelottaisi aivan kamalasti... Lisäksi jos lapset eivät osaisi erottaa fiktiota todesta, olisi täysin moraalitonta kertoa lapselle ensimmäistäkään iltasatua. Toisaalta taas muistini hapuilee epämääräisesti tutkimusta, jonka mukaan televisiouutisetkin olivat lapsille ahdistavaa katseltavaa. Siinäpä idea, ikärajat uutislähetyksille.

Pelko ja ahdistus ovat sinänsä aivan normaaleja tuntemuksia. Niitä itsessään ei tulisi pelätä tai vältellä, ainoastaan niiden pitkittymistä tai jatkuvaa läsnäoloa. En väitä tietäväni, missä kulkee minkäkin ikäisen lapsen kyky sietää pelkoa ja ahdistusta ilman, että muksun psyyke hajoaa kappaleiksi, puhumattakaan tietysti yksilöllisistä herkkyyseroista, mutta kuten Portimojärvi luennoilla on todennut, kun lähtökohdat ovat kunnossa, on turvallinen koti ja rakastavat vanhemmat, ei mikään yksittäinen asia voi syöstä lasta turmion tielle. Omalla kohdallani se onkin toiminut juuri näin. Muistan väkivaltaelokuvistakin lähinnä vaarin kanssa nauretun naurun ja innostuksen hienoja stuntteja kohtaan - melkein kuin olisi sirkuksessa ollut. En tiedä, onko jotain tekemistä senkin kanssa, että olen nähnyt sitä ihan oikeaakin ihmispieksentää, mutta joka tapauksessa näin isompana ihmisenä vastustan ehdottomasti väkivaltaa, mutta nautin silti taidolla luodusta koreografiasta. Todellisuus ja viihde ovat eri asioita. En koe menneeni sen enempää piloille kuin ne lapset, jotka saivat katsella vain Muumeja.

Kuten sanottua, en nyt sinänsä vastusta ikärajoja tai rajanvetoja siihen, mikä on lapselle soveliasta katsottavaa ja mikä ei, mutta en toisaalta menettäisi yöuniani pohtien sitä, mitä jos muksu näkee paljasta pintaa tai tykkääkin katsella vanhoja Schwarzenegger-pätkiä. En tiedä miten toimisin mahdollisten omien lasteni kanssa. Toisaalta ei ole voitu yksiselitteisesti osoittaa, että väkivalta elokuvissa ja peleisssä lisäisi lasten väkivaltaista käyttäytymistä: korrelaatio on tutkimuksissa havaittu, mutta syy-seuraussuhdetta ei käsittääkseni ole voitu osoittaa. Joka tapauksessa vanhempien läsnäolo ja näiden näyttämä esimerkki lienevät kuitenkin niitä voimakkaampia vaikuttimia, jos siis vain vanhemmat ovat läsnä. Eivätkä lapset mitään masokisteja lähtökohtaisesti ole, ei ihminen herkästi katso sellaista, mistä oikeasti tulee paha olla. Tärkeintä on aina se, että lapsella on joku, johon turvata.

Muita hyviä postauksia aihetta enemmän tai vähemmän sivuten:
Muna vaiko kana: Mediakasvatusta viestimissä - kun media pelottaa
Sini, kosini ja ...mediakasvatus: Älä kiusaa mua!
Jarin viisaat sanat: Onko Facebook ilmestyskirjan peto?

18 kommenttia :

Rhia kirjoitti...

Tuosta lasten uutistenkatselusta ihan konkreettinen esimerkki. Avomiehelläni on tytär joka on nyt jo täysi-ikäinen. Hän pelkää lentämistä yli kaiken eikä suostu menemään lentokoneeseen. Ja miksi? No siksi että näki uutisia ja filmipätkiä surullisenkuuluisasta World Trade Centerin tuhosta. Hän taisi olla tuolloin n. 11-vuotias. Vanhempien on hyvin vaikea estää lapsia näkemästä traumatisoivia uutisia kun niitä tuputetaan joka tuutista ja kaikki puhuvat niistä. Eihän vanhempi pysty juoksemaan kouluikäisen lapsen perässä ja suojelemassa 24h. Tässä kannattaakin sitten miettiä että jos jo ihan uutiset voivat saada lapsille ja varhaisnuorille vastaavanlaisia traumoja niin mitä järkeä on niissä elokuvien ikärajoissa?

mediamelua kirjoitti...

Hyvin muotoiltu. Minustakin tuntuu siltä että uutislähetykset voivat olla joillekin lapsille rankempaa seurattavaa kuin muut ohjelmat. Fiktion voi aina selittää pois, mutta ihmisluonnon pimeisiin puoliin oikeasti törmääminen on vaikeammin sivuutettavissa.

Minunkin suurin lapsuudentraumani on samantapainen: Pikku Kakkosen "Varokaa heikkoa jäätä" -tietoisku. Miksei tähän kiinnitetty riittävästi huomiota silloin 80-luvulla, videosensuurin kultaisena aikana? :P

bubble kirjoitti...

Oon kanssasi samaa mieltä: ei minustakaan oo tullut seksihullua, hakkaajaa tai alkoholistia, vaikka kaikki nämä aspektit tulivat jollain tapaa tutuiksi kohtalaisen varhain. Ongelmahan tuleekin tietysti niissä tapauksissa, joissa lopputulos ei ole niin onnellinen. Jos lapsesta kasvaa murhaaja, on helppo syyttää kasvatusta ja lapsena tykitettyjä väkivaltaisia videopelejä. Varmasti ne joidenkin lasten psyykeen vaikuttavatkin. Mutta ihan kuin mitään muutakaan, ei näitä voi ennustaa. Vähän sama kuin estäisi lasta pyöräilemästä, ettei se vain jää auton alle tai kaadu muuten vaan. Tervettä järkeä saa käyttää, ja hyvä, että sitä monesti löytyy lapsilta itseltäänkin :)

Aridith kirjoitti...

Itse en pysty sairaalasarjoja suolenpätkineen ja infarkteineen katsomaan vieläkään vaikka ikää on plakkarissa päivälleen 19, minulla on aika vapaa kasvatus, television katsomista ei juuri ole säädelty, muuten kuin että kello 22. uutisten jälkeen pentuna meni televisio kiinni, sekin ehkä enemmänkin siksi että ennen unia täytyi rauhoittua eikä katsella toimintaelokuvia.

Muumien mörkö oli kyllä pelottavinta ikinä.

Seksiä olen saanut televisiosta katsoa aika nuoresta alkaen, koska vanhempieni mielestä seksi on maailman luonnollisin asia kun sen tekee omasta tahdostaan, eikä minustakaan mitään koko kylän polkupyörää ole tullut, päinvastoin. Muistan kyllä kun eilisen sen hetken kun When Harry Met Sally elokuvassa näytellyt Meg Ryan feikkasi orgasmin keskellä kahvilaa ja perheenjäsenten kanssa tuijottelimme hetken vain toisiamme :D

Vaikka olen katsonut sinkkuelämää aina 8vuotiaasta, olen kyllä aina ollut hyvin tietoinen siitä ettei ihmisuhteet välttämättä toimi kuten televisiossa tai en ole ns. irtosuhteiden ystävä, vaikka Samantha onkin mielestäni loistava hahmo...

Mitä antaisin omien lasteni katsoa olisikin jo vähän hankalampi juttu. Ehkä se telkkarin nakkaaminen kiinni klo 22 jälkeen olisi ihan jees. Kyllä ne kerkeää niitä actionpätkiä vanhempanakin tuijotella. Seksistä en haluaisi tehdä mitään tabua kotona, mutten tietenkään tuoda sitä esille liian aikaisin, lastenkasvatus...ehkä maailman vaikeinpia asioita!

Maria kirjoitti...

Kiitoksia kaikille erittäin osuvista kommenteistanne ja omista kokemuksistanne! Niitä on tosi mielenkiintoista lukea :)

Hei joo, muakin kyl vähäsen pelotti se Varokaa heikkoa jäätä -mainos! Jotenkin se musiikki ja tunnelma oli niin... hrrh.

Maria kirjoitti...

Tuosta muuten tulikin vielä mieleen lainaus tuosta kurssikirjasta (Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007), jossa todettiin, että "Toisinaan julkisesta keskustelusta, etenkin lapsia koskevasta, on saanut vaikutelman, että mediassa asuisi jokin maailman ulkopuolinen mörkö, joka pelottelee lapsia ja kulttuuriministereitä maailman ulkopuolelta, vaikka järkevämmältä tuntuisi lähteä siitä, että media on osa yhteistä todellisuutta."

Mielestäni aika osuva toteamus, juuri siltä se tuntuu! :D

Aridith kirjoitti...

Ja kyll mun täytyy myös todeta, että noi uutislähetykset on kyllä paljon rankempaa ja kylmää todellisuutta, kun taas elokuvat tiedän fiktioksi. Minäkin olin 11-v kun WTC iskut tapahtuivat, menin kotiin ja avasin telkkarin. Luulin että sieltä tuli elokuva, mutta eipä tullutkaan. Tajusin vasta silloin ettei televisiosta tullut lentoelokuva kun naapurin hysteerinen tyttö soitti...Ei lapsia voi kaikelta maailman pahalta suojella, jos ne pistää elämään kuplassa niin kuplan puhkeamisen jälkeen ollaan ongelmissa kun maailman todellisuus iskee kasvoille ja kovaa.

Maria kirjoitti...

Joo, totta. On paljon parempi (imho), että lapsi kohtaa maailman ahdistaviakin puolia, kuin että yksilö kohtaa niitä vasta tyyliin 18veenä... Tai siis, niinkuin kirjoitinkin, ahdistus ja pelko itsessään eivät ole pahasta, kunhan ne eivät pitkity ja ota valtaa arjesta. Kun mukana on turvallinen ihminen, ei se ahdistus varmasti jää kovin herkästi päälle. Kohtuullisissa määrin on ihan tervettäkin pelätä ja ahdistua joskus. Ei lapsia voi näiltä tunteilta kuitenkaan eristää, eikä se imho kovin hyvä lähtökohta olisikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Lapsia ei voi todellakaan suojella kaikelta mitä media tuottaa. Ikärajojen tuijottamisen sijaan uskon, että tärkeämpää on se katsooko lapsi ohjelmaa yksin vai jonkun seurassa. Olen itsekin opiskellut mediakasvatusta ja työskennellyt 1-2- luokkalaisten lasten parissa. Työssäni huomasin sen ettei osalla lapsista television katselua oltu rajoitettu millään tavalla. Kaikki 4D "dokumentien" ja myöhäisillan elokuvien sisältö oli lapsen näkökulmasta täyttä totta. Kävimme paljon keskusteluja asiasta, koska nähdyt ohjelmat aiheuttivat suurta levottomuutta osassa lapsia. En usko, että yhdestäkään näistä lapsista kasvaa seuraavaa kouluampujaa sen seurauksena, että he sattuivat katsomaan lapsena "väärää" ohjelmaa televisiosta. Mutta toisaalta haluaisin, että vanhemmat ottaisivat oman lapsensa herkkyyden huomioon ja olisivat tietoisia mitä lapsukaiset telkkarista katselevat. Aiheesta keskustelu kotona ei myöskään olisi pahitteeksi.
Ja oman kokemukseni mukaan osa lapsista ei todellakaan käännä katsettaan televisiosta, jos kuvat muuttuvat liian ahdistaviksi. Jokainen lapsi on yksilö, ja vaikka joku toinen ei kokisi jotain materiaalia pelottovaksi tai ahdistavaksi, se ei tarkoita etteikö toinen voisi asiaa näin kokea. Siitä syystä koen, että ikärajat ovat hieman keinotekoinen asia. Tärkeämpää on, että vanhempi tuntee oman lapsensa ja vetää rajat tämän tuntemuksen pohjalta. Sen lisäksi keskustelu ja rakastava ympäristö antavat hyvän pohjan kriittiselle mediasilmälle. :)

key kirjoitti...

Todella hyvä teksti.

ps. Se tuhannen ja yhden yön tarinoiden hahmo oli aivan kauhea, herätit vanhat traumat! :-D

Samuel kirjoitti...

Minulla on enemmän "traumoja" niistä hetkistä kun kiellettiin katsomasta jotain ohjelmaa jonka kaikki kaverit kuitenkin saivat katsoa. :D Se vasta patosikin vahingollista vihaa ja turhautumista. Onneksi sain jossain vaiheessa oman pikkutelkkkarin huoneeseeni, ja siitä tulikin töllötettyä Hellraiserit ja Salaiset Kansiot, ja mielenterveyteni pelastui.

Anonyymi kirjoitti...

"Mediakasvatuksen ensimmäisellä luennolla Portimojärvi kertoi omista lapsistaan, joille ei ole sinänsä tiukkoja rajoituksia tehty, mutta joiden itsesuojeluvaisto toimii, eivätkä lapset halua katsella materiaalia, joka vaikuttaa sopimattomalta tai epämiellyttävältä."

En ehkä allekirjoittaisi tätä. Kun ajattelen itseäni ja lapsuuskavereitani, niin joskus tuli ihan aktiivisesti hakeuduttua sen epämiellyttävän matskun pariin. Tunti jos toinenkin vierähti ala-asteikäisenä kirjaston koneilla mm. brutaaleja teloitus- ja onnettomuusvideoita katsellessa. Toki uteliasta lasta aina niin kiinnostava pornokin löytyi jo siinä 7- tai 8-vuotiaana.

Selvähän se on että lapsia on mahdotonta suojella kaikelta ikävältä. Siksi varmaan pitäisikin panostaa paljon enemmän siihen, että lapset osaavat oikealla tavalla käsitellä näkemäänsä sekä erottamaan fiktion todellisuudesta. Aikuisten pitäisikin esimerkiksi pystyä puhumaan pientenkin lasten kanssa kiihkotta ja asiallisesti pornosta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kaikki aina muistaa heittää sen "päläpälä ja ainaki musta tuli ihan tavallinen", niin voisin heittää että päläpälä ja meikä ainaki on vähä erikoinen yksilö. :) En sitten tiedä onko syynä missä määrin juuri nämä väkivalta ja porno.

Maria kirjoitti...

No, mitäs minä tiedän, mutta ei se hirveän ahdistavan traumaattista voinut olla, jos sitä kerran ihan erikseen hakeutui kerta toisensa jälkeen katsomaan :P Katsoohan aikuisetkin kauhuelokuvia, kun on niin hirveän jännittävän kivaa välillä vähän pelätä ja säikähtää, mutta sillein, että vielä tietää olevansa turvassa, eikä siis oikeasti ole flippaamassa. Jos se matsku taas oikeasti aiheuttaisi jonkun tyyliin kuolemanpelon tai laukaisis hysteerisen pelkäämisreaktion, ihan saleena sitä ei kyllä haluaisi muksu taikka aikuinen toista kertaa nähdä -.- Psyyke toimii sillein terveillä ihmisillä, niin paljon kuin minä tiedän. Voin toki olla väärässäkin.

Toisaalta siitäkään ei ole mitään tieteellistä konsensusta, että sillä pornolla tai väkivallalla olisi niitä selkeistä negatiivisia vaikutuksia - korrelaatiota on, mutta sehän nyt ei vilä syy-seuraussuhteista kerro. En tiedä, mutta veikkaanpa, että vanhemmat ja kotiympäristö ovat tässä avainroolissa - jos lähtökohdat ovat kunnossa, ei väkivaltaviihteellä tai muulla ole juurikaan vaikutusta, koska kodin antama asenneilmapiiri ja esimerkki kompensoivat erittäin tehokkaasti, ajavat varmasti ohi jo senkin takia, että ovat koko ajan läsnä. :) Jos kotipuoli ei ole kunnossa, eikä ole niitä hyväksyttyjä toimintamalleja jyräämässä niitä epätoivottavia, niin sitten ehkä saattaakin muksulla olla joku syy olettaa, että viihteen esittämät mallit ovat ihan realistisia. ;/

Moraalista jos taas aletaan nyt huvikseen puhua, tai realistisuudesta, niin puhuvat eläimetkään eivät ole kovin realistisia, eikä ole kovin toivottavaa, että kuvittelisi eläinten osaavan puhua ihmisen lailla. :P Kuitenkin jokainen lapsi tuntuu kasvavan ihan normaaliksi ja terveeksi yksilöksi, joka ei kuvittele voivansa puhua eläinten kanssa, vaikka lähes jokainen lapsi tällaisten satujen ja höpötysten keskellä kasvaa. -.- :P Miten se on mahdollista, jos kerran medialla on niin valtavan suuri, jopa kodin ja vanhempien yli jyräävä vaikutus siihen mitä lapsi luulee tai ajattelee? :P

Maria kirjoitti...

...Voi luulla meinaan, et olis aika vaarallista, jos lapsi kuvittelis voivansa käydä jotain hauskaa keskustelua naapurin ärhkän koiran kanssa, tai ajankohtaisena äärivaihtoehtona, heittää läppää karhun kanssa :P Eläinsadut on vaarallisia! x)

Laura kirjoitti...

Niin, mikä on fiktiota ja mikä todellisuutta... Varmaan ainakin nuo eläinsadut on aika helppo tunnistaa fiktioksi, kun ei se lapsi saa kurrea jutustelemaan vaikka kuinka yrittäisi. :)

Mutta mites sitten kun Brat Pitt täräyttää kaveria kuonoon ja potkii vielä varmuuden vuoksi maassa makaavaa mahaan, koska tämä pussasi Bratin naista? Joo, sehän on vaan leffa, ei noin oikeasti tapahdu. Ai ei? No mitäs tollasessa tilanteessa sitten pitäis tehä? Täytyyhän tosimiehen nyt näyttää kenen reviirille tultiin, ei siinä mikään lässyttäminen riitä. Vanhempi voi tietysti leffaa katsoessa kommentoida, että olipa Brat nyt vähän ylireagoitu, ei kai tollasesta syystä tartte turvautua väkivaltaan? Vaan entä jos lapsi kattelee näitä leffoja yksin siellä huoneessaan?

Aika hyvin se fiktio kuitenkin rakentaa tietynlaista maailmankuvaa ja antaa käytösmalleja - ei niitä kaikki tietenkään sellaisenaan omaksu, mutta kyllä ne vaikuttavat, se on selvää. Kattelin minäkin hyvin nuoresta pitäen yksin huoneessani vaikka ties mitä, ja olen silti yksi suurimpia pasifisteja mitä tiedän. Mutta silti fiktio on vaikuttanut mun maailmankuvaani tavoilla, joita en edes ollenkaan tiedosta!

Musta olisi ideaalitilanne, jos vanhemmat ja lapset katsoisivat ja lukisivat fiktiota yhdessä niin, että molemmilla olisi tilaisuus kysellä ja kommentoida. Mutta kaikkien vanhempien voi olla vähän vaikeaa toteuttaa tuollaista...vanhemmathan ovat kuitenkin vain ihmisiä, ei mitään kasvatuskoulun käyneitä koneita. Joten tosiaan ihan hyvä, että vanhempia vähän avitetaan siinä kasvatuksessa kaikenmaailman ikärajoilla sun muilla, joita voi sitten kykyjen mukaan soveltaa.

Sitten kun vielä vanhemmat osaisivat kyseenalaistaa koko maailman, se vasta olisikin jotakin! Välillä sitä onneksi herää asioihin, joita on koko ikänsä pitänyt itsestäänselvyyksinä, ja ne auttavat näkemään maailmaa vähän laajemmin. Myös fiktio voi auttaa tässä tosi paljon, varsinkin jos on kyse historiasta, scifistä tai muista kulttuureista tulevasta sisällöstä. :)

(Se "Varokaa heikkoja jäitä" jätti muhun ehkä lapsuuteni suurimmat traumat!!!!! Enpä ole kyllä sitten heikoille jäille mennytkään! :D)

Maria kirjoitti...

Kuten sanottua, mulle ei ollut koskaan vaikeuksia erottaa väkivaltaviihdettä todellisuudesta sen enempää kuin erottaa eläinsatuja todellisuudesta :P Enkä kyllä ole koskaan edes kuullut kenestäkään terveestä ihmisestä, jolla olisi ollut moisia vaikeuksia siten, että se olisi oikeasti johtunut saduista tai telkkariviihteestä. Vakavista mielenterveysongelmista pikemminkin...

Ehkä olen perusteettoman optimistinen, mut mä kyllä uskon, etteivät lapset ole ollenkaan niin passiivisia idiootteja (tai niin helposti aivopestävissä telkkariohjelmilla), kuin millaisina holhoustahot yrittävät lapset ja nuoret esittää :D Kyllä ne kelaa ja kyseenalaistaa asioita, ellei niille sit ole opetettu sitä asennetta et kun aikuinen sanoo jotain ni se on sit vaan niin ja piste eikä muuta saa ajatella :P Säki taidat arvatakseni kuitenkin olla yhteiskunnan kannalta täysin kelvollinen ja moraalinen, riittävän hyvin toimiva ja ainakin keskimäärin hyvinvoiva ihmisyksilö, eiks je :)

Vaikutuksensa medialla ja viihteellä varmasti on, mutten kyllä jaksa uskoa, että ne ovat ollenkaan niin mittavat tai yksiselitteiset, kuin pahimmat pirujen seinille maalailijat yrittävät meille uskotella. -.- Muuten munkin ja aika ison osan muita nuoria (nimenomaan nuoria, ei pelkästään poikia tai miehiä) pitäis olla sitä mieltä, että nainen ei oo nainen ellei oo ö-kupin hinkkuja anorektissa ruumiissa ja ellei osaa nussia jossain spiraaliutuneessa asennossa pää alaspäin viiden miehen kanssa, kaikesta siitä teininä katsotusta pornosta päätellen. Mitäs mä taas tästäkään tiedän, mutta aika harvassa nyt tuntuu kuitenkin olevan ihmiset, jotka ihan oikeasti olis tota mieltä, eikö :D Ja toisaalta jos tuo nyt olisi oikeasti ongelma, niin ei se lisäkauhistelu tilannetta mihkään muuttas, fiksut teinit osaa sen pornonsa kyllä edelleen hankkia, parempi olis imho koulussa ja kotona sit puhua myönteisellä tavalla seksistä, parisuhteesta, missä nyt sitten nuorilla se jokin asenneongelma onkaan. Antaa itse se parempi esimerkki kieltämättä sitä nuorten olemassaolevaa seksuaalisuutta ja sen kaipuuta. Kieltämättä ja pimittämättä todellisuutta.

Olen ihan samaa mieltä, että ideaalia olis, jos vanhemmat olis läsnä, oli kyse sitten eläinsaduista tai Arskan hupiturpaanmätöstä ;P :)

Laura kirjoitti...

Hmm, joo se on ihan varmaa, ettei pornoa joskus nähnyt nuori luule automaattisesti olevansa kelpaamaton vastakkaiselle sukupuolelle ollessaan erilainen kuin silikoonibeibet ja Ron Jeremyt (muuten näin olisi käynyt mullekin - ei sillä että kyllähän moiset epävarmuudet kuuluu nuoruuteen joka tapauksessa). Eikä kenestäkään tule Counter Striken takia koulusurmaajaa (kuten ei poikakaveristanikaan).

Ilmaisin itseäni varmaan vähän vajavaisesti, koska yritin itse asiassa puhua vähän laajemmasta ilmiöstä. Siitä, kuinka meitä sosiaalistetaan tähän yhteiskuntaan. Se tapahtuu kodeissa, kaduilla, kouluissa, mainonnan ja fiktion kautta. Se, että Sinkkuelämäässä (vähänkö ärsyttävää tällasten jo taivutettujen nimien kanssa aina käyttää jotain "-sarjassa" ilmausta :D) nelikymppinen nainen voi olla arvostettu ja jopa kadehdittu yhteiskunnan jäsen ilman, että hänellä on aviomies ja lapsia, tukee tietynlaista maailmankuvaa (50-luvun sarjoissa ihannenainen näytti erilaiselta). Se, että elokuvissa tappaminen hyväksytään, kunhan tappamisen kohteena on "pahikset", tukee tietynlaista maailmankuvaa (Gandhilla seuraajineen on asiasta eri näkemys).

Näitä yhteiskunnan rakenteissa, stereotypioissa ja muualla piilottelevia näkemyksiä voi olla hankala tunnistaa, eikä kukaan voi olla tietoinen kaikesta eikä kaikesta tarvikaan olla tietoinen. Mutta uudet näkökulmat tosiaan voi auttaa meitä heräilemään siihen, ettei asioiden välttämättä tarviskaan mennä niin kuin ne nyt menee ja niin kuin me nähdään niiden mediassaKIN menevän. Media on kun pelailee juuri näillä yhteiskunnan yhteisillä näkemyksillä ja käyttää niitä millon mihinkin - yleensä myymään jotakin.

Hmm, nyt mä alan itsekin jo olla aika pihalla siitä, mikä tän mun kirjotuksen pointti oli. :D Vois alkaa harkita nukkumaanmenoa... Mutta kivahan tällasia juttuja on aina pohtia ääneen, tai siis kirjottaa kommenttina blogeihin! :D

Maria kirjoitti...

JOo mä taisin jo iteki harhautua vähän sivuun ku innostuin :D Eniveis, hirveen hauskaa, että tää herättää ajatuksia, oli ne mihin suuntaan tahansa ^^

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...