27.9.2009

Medialukutaitoa eri tilanteissa ja välineissä

Ollako medialukutaitoinen vaiko eikö olla. Siis ollako mitä?

"Medialukutaitoinen henkilö pystyy hankkimaan tietoa, arvioimaan ja analysoimaan sitä. Hän kykenee myös ilmaisemaan itseään tuottamalla painettuja sekä digitaalisia mediaesityksiä. Lisäksi hän osaa suhtautua krittisesti mediaa ja mediaympäristöä kohtaan (Aufderheide 1997; Christ & Potter 1998; Kotilainen 1999, 2005). Medialukutaitoilmiön laajuudesta kertoo se, että kyky- ja taitomääritelmien lisäksi se liitetään usein myös krittiseen- ja yhteiskuntateoreettiseen ajatteluun (Christ & Potter 1998; Suoranta 2003). Tällöin pohditaan esimerkiksi medialukutaidon ideologisia ja poliittisia lähtökohtia ja tavoitteita."
- Lipponen, Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen. Teoksessa Kupiainen, Reijo ym (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007

Voinen sanoa, että pystyn hankkimaan tietoa, arvioimaan ja myös analysoimaan sitä. Ilmaisen itseäni digitaalisin mediaesityksin päivittäin blogissani, irkissä ja keskustelufoorumeilla. Näistä blogi lienee se monipuolisin ilmaisukanava kuvan, tekstin, videoiden ja linkkausten myötä. Väitän myös osaavani suhtautua kriittisesti mediaa kohtaan. Yhteiskuntakin on useimmiten läsnä ajatuksissani ja motiiveissani. Olen välillä vähäsen mainosten uhri, mutta taistelen tätä vastaan kynsin hampain - sekin lienee tullut jo lukijoilleni selväksi. Välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä.

Lipponen puhuu niin sanotusta akateemisesta lukutaidosta, jossa esitetään tekstille kysymyksiä, eikä vain oteta tarjottua sisältöä ja omaksuta sitä. Vaikka esimerkissä käsiteltiin akateemisia tekstejä, akateeminen lukutaito on pitkälti normaalia kriittisyyttä ja kirjoittajan motiivien ja esitystapojen arviointia ja tulkintaa: kuka sanoo, mitä sanoo, miten perustelee, mitä todisteita esittää, mitä tarkoittaa, mistä näkökulmasta käsin asia sanotaan. Tämähän kuulostaa samalta kuin se, mitä aiemmin kirjoitin uutiskriittisyydestä. Se on siis kuin pelisilmä, joka kehitetään, ja jonka avulla ollaan tietoisempia ympäröivästä todellisuudesta ja siinä toimivista ihmisistä ja näiden intresseistä. Adjektiivi akateeminen antaa asialle ihan liian hienostuneen sävyn - kyse on oikeastaan ihan tavallisesta kriittisyydestä, johon soisin jokaisen ihmisen olevan kykenevä.

Kun taas ajattelee medialukutaitoa myös taitojen ja välineosaamisen kautta, tulee mukaan myös yhteisöllisyys, osallistuminen. Kun osaa, voi osallistua, toisaalta tekemällä oppii ja tekemisen seurauksena voi olla se, että tulee oppineeksi ja osallistuneeksi. Lipponen kirjoittaakin 9-vuotiaasta pojastaan ja tämän kavereista, jotka pelaavat Runescapea, ja ovat oppineet tuohon nimenomaan mediaan liittyvän lukutaidon. Se tulee pelatessa, tehdessä, se suinkaan ei välttämättä ole edellytys sille, että voi pelata. Alkuun pääsee kavereiden avustuksella. Samalla tavalla hyvin monessa asiassa pääsee liikkeelle kokeilun ja erehdyksen ja miksei ystävien kanssa toimimisen kautta. Sillä tavalla varmaan useimmat opettelevat blogaamista, nykyään valokuvaamista ja jopa elokuvien teko kotona voi toimia juuri näin. Star Wreck, anyone?

Oli järjestys osaamisessa ja osallistumisessa mikä vain, yhdessä ne kulkevat. Minäkään en ole saanut koulutusta blogaamiseen tai valokuvaamiseen, mutta ei se ole estänyt tekemästä ja sitä kautta osaamasta ja oppimasta. Muistan myös kerran, miten alle kouluikäinen serkkupoika muinoin halusi kokeilla WoWia - penkkiin vaan ja "Katos tällein sä liikut ja tällein sä voit taistella. Katotaas yhdessä mitä englanninkielisessä tehtävätekstissä lukee..." Kuten esimerkiksi nyt noissa tietokonepeleissä, välineet ovat luonteva osa ja työväline mediaosaamisessa. Toisaalta taas se voi myös luoda eriarvoisuutta: kaikilla ei ole resursseja hankkia noita välineitä. Internetin kohdalla koulut ja kirjastot onneksi edes tasoittavat tilannetta, joskaan en tiedä miten hyvin kirjastoissa voi pelata Runescapea tai WoWia.

Medialukutaitoa opettaessa ja yhteisöissä toimittaessa Lipponen toteaa, että yhteisön on tärkeää kohdella yksilöä aktiivisena toimijana, ei vain kasvatuksen tai koulutuksen kohteena. Eiväthän ihmiset mitään passiivisia kasviksia ole opettajan läheisyydessä tai siihen asti, että täyttävät 18! Tämä usein riepoo minua joissakin opettajissa - suhtautuminen kun usein heijastelee juuri tätä kasvismentaliteettia. Tehdään vaan ne opetussuunitelmassa määritellyt jutut ja mitä opettajakoulutuksessa opetettiin, niin kaikki muka toimii ihanteellisesti kaavan mukaan eikä lapsia tai nuoria tarvitse edes ajatella aktiivisina, osaavina ja moneen suuntaan toimivina ihmisinä. Istutaaan vain luokassa, opettaja puhuu, ja oppilas, joka rikkoo kaavan vaikkapa kyseenalaistamalla sanotun, on vain ongelmanuori, jolla on keskittymisvaikeuksia ja joka selkeästi katsoo kotona liikaa viihdeväkivaltaa tai kuuntelee turmelevaa rock-musiikkia. Joiltakin mukamas akateemisilta ihmisiltä tuntuu usein puuttuvan sitä akateemistaa lukutaitoa - kun jossain lukee, että tsiisus sentään tätä mediaa miten se pilaa ihmiset ja on niin hirvittävän vaarallista, se otetaan annettuna ja yhdytään kuoroon sanojan tietoja, motiiveja, näkökulmia ja tavoitteita sen kummemmin pohtimatta, tai tältä usein vaikuttaa. Tätähän esiintyy lopulta masentavan runsaasti. Toimijuudesta kuitenkin on tähän mennessä hyvin vähän empiiristä tutkimusta - olisikin mielenkiintoista tietää, miten toimijuus näyttäytyisi median vaikutusten rinnalla.

Medialukutaito on myös enemmän tai vähemmän tilanne- ja välinesidonnaista - elokuvien tekijältä vaaditaan erilaista pelisilmää kuin uutisten kirjoittajalta tai Runescapea pelaavalta. Minunkin mediaosaamiseni on siis välineisiin ja niihin liittyviin toimintatapoihin sidottua - osaan ehkä tuottaa viihdyttävää blogia, mutten luultavasti osaisi tuottaa viihdyttävää elokuvaa jo sen takia, etten osaisi siihen liittyvää teknistä prosesssia. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä voisi oppia, vaikka sitten vaan tekemällä. Toisaalta osaan kyllä erottaaa sisällön sen tuottajasta ja arvioida tuottajan tapoja ja syitä esittää sisältönsä siten, kuin se kulloinkin on tehty.

Minulle muuten tulee koko ajan yllätyksiä ihmisten Internet-ymmärryksestä. Jos jollekin tulee uutena tietona se fakta, että kuvat voivat levitä netissä vaikka minne, ja että oma blogi tai Naamakirjan profiilisivu on oletusarvoisesti kenen tahansa nähtävissä, en voi olla ajattelematta missä ihmeen tynnyrissä sitä on eletty. No, kaipa sitä vain on sitten tullut jo nähtyä teinivuosina irkissä linkatut sivustot Galtsun heruimmista teineistä ja levitetyistä kuvista niin moneen kertaan, että on ymmärtänyt nuo... "riskit" ja osannut toimia niiden mukaisesti. Vähän niinkuin luonnossa edes takapihansa verran kulkeva oppii hyvin nopeasti olemaan koskematta nokkosiin. Mutta ei se kai sitten ole kaikille niin selvää. Yksi tulkinta tähän voisi olla se, ettei netissä ole tullut vietettyä tarpeeksi aikaa, tai sitten tarpeeksi "laadukasta" aikaa. Ilta nuorison irkkikanavalla tai keskustelufoorumilla on hyvä mediakoulu.

Puhelinnumeronsa kannattaa muuten heittää salaiseksi, jos meinaa omalla nimellään netissä pyöriä. Helppo keino tehdä itsensä jäljittämisestä kaiken maailman hulluille stalkkerimurhaajavainoajille (ja näitä tapauksiahan Suomessa olikaan kuinka monta tähän mennssä?) hitusen vaikeampaa. Ei sillä, että tässä nyt kukaan vainoharhaiseksi olisi alkamassa, eihän? Onhan lähes todennäköisempää, että se stalkkeri tulee vastaan kadulla tai baarissa, tai alkaa vainota jotain mielenkiintoisempaa ihmistä kuin Juuri Sinä. Saakohan Johanna Tukiainen paljon uhkauskirjeitä? Jossain muualla puolestaan toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit ovat alati hengenvaarassa. Varovaisuushan aina kannattaa, mutta ottakaa opiksi paniikkihäiriöiseltä: joku raja silläkin, miten suuriksi uhiksi asiat ja pelot mielessään asettaa. Suhteellisuudentajua, pliis. Sekin kuuluu medialukutaitoon.

0 kommenttia :

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...