27.2.2009

Vanha ja muinainen tyylini

Minulta on toivottu paljon postausta tyylini kehittymisestä. Oma kokemukseni on se, että tyylini alkoi oikeastaan kehittyä vasta löydettyäni Tyylitaivaan ja alettuani siellä aktiiviseksi, mutta todellinen menestystarina alkoi vasta aloitettuani blogaamisen. Olen kirjoittanut ulkoisen itsetuntoni kehittymisestä postauksessa Oudolla tavalla kaunis ja oman, minulle hyvältä tuntuvan tyylin löytymisestä postauksessa Vaatekaapillista itsetutkiskelua. Vanhoista hiustyyleistäni voi lukea Hiushistoriikista. Tästä postauksesta tulee huiman pitkä. Teitä on varoitettu!

Muinaista minääni voi kuvailla lyhyesti niin, että omasta luonteestaan, kyvyistään ja omasta mahtavuudestaan itsevarma tyttö oli läpi yläasteen ja suurimman osan lukiota hyvin epävarma ulkoisesta olemuksestaan. Kropassa ei ollut mitään vikaa, mutta kasvot ja hiukset olivat outoja, niitä pilkattiin ja pukeutuminenkin oli jokapäiväinen häpeä - "Mistä ihmeestä muut hankkivat vaatteita, jotka saavat heidät näyttämään noin upeilta ja mitä näille hiuksille muka voi tehdä?"

Aikahyppäys: Lukion päättymistä kohti myös se ulkoinen itsevarmuus alkoi kasvaa, ja aloin tulla tyytyväisemmäksi itseeni, poikaystäväni vaikutuksesta aloin pitää kasvoistani, ja kun hiuksiin löytyi toimivat sävyt ja mallit, nekin olivat jo rakastamisen arvoiset. Vaatteetkaan eivät enää aiheuttaneet hirvittäviä noloudentunteita, mutta silti yhä vain aina oli riittämätön olo. Ei suuntaa, ei tyyliä, ei raameja, ei kykyä yhdistellä eikä minkääntason mielikuvitusta. Rakastin vaatteita, mutten tiennyt mitä tehdä niillä (heh heh). Kaikki tämä muuttui, kun upottauduin muotiblogien maailmaan ja kierin siinä muutaman kuukauden pähkäillen millaiset asiat kaikista maailman ihanista asioista sopisivat juuri minun persoonaani, kuvastamaan juuri minua.

Jutut alkoivatkin löytyä. Ensin halusin hieman keinotekoisesti ja vääntäen korostaa iloisuuttani käyttämällä runsaasti värejä, sekä tuoda esiin huumorintajuani ujuttamalla asuun jonkin humoristisen viban. Se kaikki oli enimmäkseen kömpelöä, vaikkakin erittäin hauskaa ja itsetuntoa hivelevää. Pikkuhiljaa keinotekoiset yritykset korostaa sitä tai tätä katosivat ja fiilikset tulivat enemmän mukaan. Tahtoo yksinkertaista, tahtoo mustaa, tahtoo valkoista, tahtoo sääriä, tahtoo kiiltävät leggingsit, tahtoo särmää ja rouheutta.

Jokohan tähän asti luettuaan alla olevat kuvatkin jo olisivat pikkuhiljaa latautuneet... Tästä siis alkaa Vanha ja muinainen tyylini.

lostinthemirror
Tämä on vanhin kuva minusta, jonka löysin, se on vuodelta 2003. Ajatelkaa, kuusi vuotta sitten! Hiukseni olivat pitkähköt ja luonnollisessa värissään. Paitana ohut hippipaita, jollainen löytyi myös parilta luokkalaiselta. Kamerana toimi uskollisesti yliopistoon saakka Olympuksen C-300 Zoom. Ei ne pokkarit ihan turhia vermeitä ole, varsinkin, jos osaa yhtään kuvia muokata. Siitä tulikin yksi mieliharrastuksistani, kuten tulette huomaamaan, ja kuten galtsukyttääjät ovat jo varmasti huomanneet.


harmaa
ecstasy
Hypätään vuoteen 2004, tässä ollaan jo lukiosssa. Hiukset ovat kokeneet dramaattisen muutoksen elämänmuutosangstien kourissa. Kauluspaidat tuntuivat istuvan hyvin ja ne antoivat vaikutelman Kypsästä Ihmisestä. Noiden aikojen jälkeen en ole varsinaista kauluspaitaa pitänytkään. Vastapainoksi yritin tuoda pukeutumiseeni pirteyttä väreillä, jotka eivät lopulta olleet omiani. Huomatkaa hiusten pyramidimalli, joka syntyy yhtälöllä luonnonkiharat + tasapolkka ilman kerrostusta. Kaulassani killuu mummulta saatu, kultainen @-merkki kertomassa jotakin minusta.


kirja

inestimable

Tiukat lantiofarkut olivat vuonna 2005 tosi kova juttu, ja liian lyhyet paidat samoin. Pikkuhousut vilkkuivat. Pidin värikkäistä vöistä, joita minulla oli tasan yksi, tuo punainen. Ylemmässä kuvassa luen Esko Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa -kirjaa. Eläköön keinotekoinen blurri.

farkkupose
muistamme
Noina aikoina pidin kovasti ruskeasta. Olin lukenut muotilehdestä, että "ruskea on uusi musta", joten innokkaana pyrkyrinä halusin olla aikani hermolla. Sain myös ensimmäiset Dieselin farkkuni (kuvassa), ja olin hurjan ylpeä niistä. Aloin myös käyttää korollisia talvinilkkureita ja Demin Saarijärvi-keskustelussa joku katkera yläastelainen kävi haukkumassa minut koppavaksi ja itserakkaaksi. Jotain siinä mainittiin nenästä ja korkokengistä.
Anonyymeistä vittuilijoista on siis oikeastaan jo monen vuoden kokemus. Löysin myös vakosamettibleiserien ihmeellisen maailman ja elin H&M:n toffeenruskeassa ja mustassa versiossa yliopistoon asti. Kaulaan on vaihtunut poikaystävältä 18-vuotislahjaksi saatu Kalevala korun Kukkaketo-riipus, jota ilman ei voi olla.


idhren
afternoonircing
Pidin myös Vero Modan pooloneuleestani, joka antoi toisaalta kypsän sivistyneen, toisaalta kauluspaitalinjaa rennomman viban. Pidin vihreästä väristä, punosvöistä ja tunsin itseni melkein fashionistaksi käyttäessäni koulussa vihreitä helmiä. Hankkimani Applen Powerbook (nyk. Macbook Pro) oli paitsi ensimmäinen omistamani designer piece ikinä, mutta myös ehkä tähänastisista sijoituksistani paras. Kone on minulla tälläkin hetkellä uskollisena palvelijana. Kuinka monta vuotta sinun puucee-läppärisi on kestänyt, hah.

forwardbunker
leikkikoti
Keväällä 2006 kirjoitin ylioppilaaksi ja sain ensimmäinen kesätyöpaikkani. Ostin itselleni Lacosten ballerinat ja pidin kovasti printtiteeppareista. Pillit tekivät tuloaan Suomeen ja kävin itseni kanssa kamppailua siitä näyttävätkö ne hyviltä vai eivät. Enemy Territory oli maailman paras peli, eikä ollut mitään niin fiiliksiä nostattavaa, kuin pelata läpi yön vilkkaista pikkutunneista hiljaisiin aamunyön hetkiin ja siitä taas vilkkaampiin aamutunteihin. Powerbook pyöritti hyvin. Kun seuraa maailman nukahtavan ja taas heräävän ollen itse hereillä, tulee aika kaikkivoipa olo.

pillifarkut
kokovartalo
Aloittaessani yliopiston hankin ensimmäiset pillifarkkuni, joita pian seurasivat toiset pillifarkkuni. Ihastuin ja rakastuin mustiin Dieseleihin, jotka tosin ovat lahkeista niin pitkät ja leveät, että olen alkanut epäillä niitä suoralahkeisiksi farkuiksi. Mutta tunsin oloni hyväksi ja kadehdittavaksi niissä. Tuota raitapaitaa vihaan syvästi. Onneksi olen hankkiutunut siitä eroon. Ylemmän kuvan asu minulla oli päällä ensimmäisenä yliopistopäivänäni toffeenruskean vakosamettijakun ja mustien loafereiden kanssa - GAHH.

naisenpaikka
Musta on aina tuntunut hyvältä, mutta olen aina harannut sitä vastaan, koska "ei kaikki voi olla mustaa!" Miksei? Jos haluaa? Tämän oivaltamiseen kului vuosia, ja kiitos siitä kuuluu lopullisessa muodossaan tyylijumalatar Honey Junkielle. Taustalla muuten voi nähdä kämppämme keittokomeron ennen massiivista remonttia - kaapistot olivat aika retrot.

stylediaryoutfit

Emme aina olleet sinut itsemme kanssa, ja koska "ei kaikki voi olla mustaa", yritämme olla pukeutumatta mustaan, ja sen sijaan yrittää... punaista! Liityin tuona talvena muotiyhteisöön Style Diary, tosin en muista miksi. Yritin kai olla khuul.

liivipaita
Epätoivoisia ääniä. "Missä on minun tyylini? Millainen se edes on? En halua olla ikuinen perässähiihtäjä." Tuo paita on kenties pahin tyylillinen hairahdukseni, joka mieleeni muistuu. Se näytti huomattavasti paremmalta Trendin muotikuvissa kuin minun päälläni. Käytin sitä, koska se kuulemma oli muotia.

Jossain näillä main taisi vaihtua kamera pokkarista Canonin EOS 350d -järkkäriin kittiputkella, jolla siis kuvan vielä tänäkin päivänä. Putkihifistelijöiltä otetaan lahjoituksia vastaan.

linnunpojatorsillaan
Keväällä 2007 sain sattumalta kasaan asun, johon rakastuin. Siihen kuului Vero modan stretch-paitis, H&M:n valkoiset farkut, kotoa löydetty nahkavyö ja Andiamon alesta löydetyt, muoviset ballerinat, jotka kiilsivät hienosti. Ne itse asiassa eivät olleet jalassa sen pöllömmät tai epäkestävämmät kuin vuotta myöhemmin seuranneet Vagabondin nahkaversiot. Molemmat olivat yhden kesän jälkeen finito. Ostin myös elämäni ensimmäisen nahkatakin, joka on yhä käytössä (joskin tiukan ja todella leveän helmaresorin takia kaipaisin malliltaan parempaa nahkista ottamaan hyvän palvelijan paikan...).

baltiaroadtrip-lautta
Kesällä 2007 käytiin poikaystävän perheen kanssa roadtripillä Virossa ja Latviassa. Asiaan kuului myös autolauttailua Saaremaan seikkailulla. Tuuli tuiversi tukkareuhkaani, jota keksin kasvattaa pitkäksi haaveissani unelmakutrit. Virheliike. Kuvasta voi nähdä mitä kostea meri-ilma teki vielä hetki sitten semi-siistille pöheikölle.

tthenkselihamepaul
Alkuvuodesta 2008 liityin Tyylitaivaaseen ja tulin yhtäkkiä epätoivoisesti tietoiseksi oman tyylini täydellisestä puuttumisesta. Ahdistuin ja yritin pukeutua tyylikkäästi. Tämän Gina Tricotin olkainmekon hankin ihailtuani Converting Vegetariansin Heidin tyyliä. Yritin kai näyttää yhtä upealta kuin hän. Repesin itsekseni tälle ajatukselle yhdistettynä yllä olevaan kuvaan. Olin todella epätoivoinen. Niin epätoivoinen, että hankin kolmannet Dieselini.

ttpaulfrankpaitaharmaatfarkut

Siis todella epätoivoinen. Puhvihihatkin menivät, muotia kun olivat. Ja se tukanreuhka...

nolopeilikuva
Ruskea oli musta, kun ei voinut olla mustaa. Yritin soveltaa tyyliini pitkiä paitoja ja vyötärövöitä, jotka sentään olivat askel oikeaan suuntaan. Ne eivät sentään näyttäneet päälläni säälittäviltä, vaan jopa... hyviltä. Huomatkaa taustalla lojuva imuri. Sillä on tapana lojua ennen ja jälkeen siivouksen. Joskus tunteja, joskus jopa päiviä. Se on semmoinen veitikka.

Pian iski putkiremontti, jonka takia jouduimme evakkoon kotoamme. Menimme Tampereelta poikaystävän äidin luo Helsinkiin tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja noh, lopulta Helsingissä tuli vietettyä monta kuukautta remontin junnatessa paikallaan. Kesän alussa siirryimme takaisin Tampereelle - mummuni, joka oli muuttanut keväällä Saarijärveltä Tampereelle, nurkkiin. Remontti kesti vielä reippaan kuukauden, ennenkuin kämppää pystyi taas järjestelemään asuttavaan kuntoon.

ttkevätpäivä2
Evakkoaikana pyrin kehittämään tyyliäni edelleen, ja yksi merkittävä askel oli leikata reuhka pois ja ottaa tilalle nykyäänkin päässäni vaikuttava malli - kerrostettu polkka, joka on takaa hyvin lyhyt ja edestä pitkä. Vaalennusprojekti oli täydessä vauhdissa. Helsinki mahdollisti tyylikkäämmän minän shoppailun ja koin jonkinlaisen maniakauden Gina Tricotin kanssa. Tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni leggingseihin, ostin Vagabondin ballerinat ja rakastin nahkatakkiani. Tunsin itseni urbaaniksi ja pidin siitä. Alkoi tuntua lopultakin siltä, etteivät muut kadulla kulkijat vain naura minulle pilkkavasti selkäni takana.

aikuinniikitsch2
Toukokuussa perustin blogin. Kesän tullen ja blogini kerätessä joitakin lukijoita rohkaistuin kokeilemaan enemmän erilaisia vaatteita, tyylejä ja värejä. Etsin kovasti suuntaani ja jotakin, joka näyttäisi minulta. Olisiko se kirkkaita värejä ja nostalgiavibaa sekä ainaista huulten punaamista? Vaiko kenties yksinkertaista ja mustavalkoista, nahalla höystettyä kirpeyttä? Aloin myös lueskella Honey Junkien tekstejä ja jossain vaiheessa valaistuin - en minäkään halua nähdä tyylini eteen ihan mielettömästi vaivaa, ja värien, kuosien ja punaisten huulten yhdistely tuntui juuri siltä. Mutta miten pukeutua yksinkertaisesti näyttämättä tylsältä?

Tietämättäni olin jo vastannut omaan kysymykseeni ehkä tuon kesän parhaalla asulla:

keltaisetyksityiskohdat

Opin myös vihdoin käyttämään poskipunaa.

värikäsmekko
Totaalihudeilta ei säästytty viime kesänä...

blogibangbang1
Kesän edetessä rakastuin palavasti Ida Sjöstedtin kiiltoleggingseihin ja etsin sellaiset netistä käsiini. Rakkautta ensisilmäyksellä. Syksymmällä niitä alkoi jo vilistä kaupoissakin ja viimeistään alkutalvesta joka toisella oli Suomessakin samanlaiset. Jes, napakymppi! Väsäsin myös oman versioni kasettikorusta.

cute dress and wet leggings 3 un-high contrast
Carrie innoitti yhdistämään romanttista rokkiin ja luomaan kontrasteja. Tätä kautta aloin vähitellen uskaltautua pikkuhiljaa rokimpaan suuntaan, ja vähitellen romanttisuus kaventui yksinkertaisuudeksi.

Lopulta sitten ilmestyi se itseluottamus tyylin ja ulkonäön suhteen, eikä enää tarvitse yrittää sokeasti matkia trendejä sen toivossa, että tulisi tehtyä jotain sattumalta oikein, ettei vain joudu pilkan kohteeksi junttiuttaan. Sellaisella ei ole enää väliä. Nyt uskaltaa jo erottua tyylillään ja olla rohkea, eikä toisaalta haittaa sekään, vaikkei erottuisikaan. (On tullut myös opittua, että ne yläasteen riemuidiootit haukkuisivat vaikka ketä vaikka mistä, mikä nyt kenenkäkin kohdalla sattuu pilkan kohteeksi sopimaan.)

Voi valita niitä asioita, joiden jo tietää sopivan omaan tyyliinsä ja täydentävän sitä. On myös helpompi sopeutua oman tyylin muutoksiin ja muokata sitä, kun nyt ensin on selvittänyt itselleen, mitä se oma tyyli noin suunnilleen on. Minun kohdallani se ei tarkoita tiukkoja pukeutumissääntöjä, vaan omaa, laveaa tyylilinjaa, jonka sisään mahduttaa kaikenlaisia kivoja asioita. Se on kuin oma brändi.


Tämän kehityksen voi myös nähdä blogiani selailemalla, joten jätetään "miten tyylisi on kehittynyt blogaamisen myötä" -kuvapostaus johonkin toiseen yhteyteen.

Tähän kuitenkin on tultu:

tyylikollaasi2009
Kunhan ei liian heviksi mennä.

44 kommenttia :

MouMou kirjoitti...

Mahtava postaus!:D Blogimaailmassa tuntuu välillä, että kaikki ovat syntyneet fashionistoiksi ja niille, jotka vielä etsivät tyyliään, nauretaan...

Satu kirjoitti...

Aivan tosi kiva postaus! Ihana oli lukea kuinka tyylisi on muuttunut vuosien aikana. :)

Mirette kirjoitti...

Jestas miten se tyyli muuttuu :D Ihan huikee ero tullut sullakin. Must say, hyvä niin :D haha

Idhren kirjoitti...

Hehe, niin se vain muuttuu :D

Sara kirjoitti...

Tolla tyylillä ei tosiaan päästä liian heviksi. Minun silmissäni ihan valtavirran pukeutumista, mutta eipä kai se huonokaan juttu ole.

Anonyymi kirjoitti...

Lukioaikaiset punaruskeat hiukset sopivat sinulle todella hyvin, kauniit ja luonnolliset! Mukava postaus, hauska nähdä kuinka tyyli muuttuu ja kehittyy.

Soikka kirjoitti...

Kiva ja rohkea postaus! Olisi hauska nähdä muiltakin muodista kirjoittavilta samanlaista.

Idhren kirjoitti...

Sara, kuten kirjoitin, minua ei haittaa soluttautua, sitähän lopulta yritin kovasti tehdä "nuoruusvuosinani" :D Että kohteliaisuutena tulee mulle semmoiset ^^

Anonyymi, joo, punaiset hiukset olivat tosiaan erittäin kivat :) Niiden jättimäinen miinus vain oli se, että tällä mun yliluonnollisen nopealla hiuskasvutahdilla juurikasvu aloi näkyä noin kahdessa viikossa. Pari vuotta sitä, niin siihen kyllästyi aika tehokkaasti :P

Soikka, kiitos! :) Ehkä tämä rohkaisee heitä? ;)

Anonyymi kirjoitti...

oot nykyään ihan hurjan upea nainen kyllä!

linda sofia kirjoitti...

ihana postaus!
huomaa aina miten tyyli muuttuu, aina vaan parempaan suuntaan. :D <3

veerra kirjoitti...

Olipas kiva lukea tällänen postaus sulta :) hirveesti on tyylisi kyllä muuttunut :)

Anonyymi kirjoitti...

<3 ihana. Innostat mua oman tyylini etsinnässä :) Ehkä joskus vielä blogaan ja pääset mun tekstiin tyyli-ikonina :P

Pinja kirjoitti...

Ihana postaus!

Musta tuntuu, että itsekin oon turhan kauan pyristellyt vastaan ja yrittänyt käyttää paljon värejä ja sitten tuntenut oloni vieraaksi vaatteissani. Musta, harmaa, valkoinen ja haalea roosa ovat mun värejäni ja tykkään niiteistä, nahkasta ja farkusta. Ja korkkareista! Luulen, että oon tietämättäni vuosien myötä ottanut myös vaikutteita musiikista, johon hevaripoikaystävä on mut tutustuttanut.

Toki tämän hetkinen vähän rockimpi ja räväkämpi muoti vaikuttaa myös, mutta luulen pukeutuvani jollain tapaa tähän omaan linjaani myös jatkossa, vaikka uusia ihan erilaisia trendejä tuleekin. Mutta kun sen oman linjan on löytänyt edes jollain tasolla, niin niitä uusia juttuja voi soveltaa siihen sopivalla tavalla eikä vetämällä överiksi, niin kuin nuorempana, kun tyyli oli kuin tuuliviiri eikä oikeasta suunnasta mitään hajua.

S kirjoitti...

Olipas hauska lukea ja katsoa kehityshistoriaasi. Hyvä esimerkki siitä, että oman tyylin löytyminen vie toisinaan enemmänkin aikaa. Jes! :)

Muuh kirjoitti...

Punaruskea tukka oli minustakin nätti noissa kuvissa, tekee lämpimän näköiseksi.

Yritän itse käyttää muutakin kuin mustaa koska se ei oikeastaan sovi minulle, olen niin kalpea ja "hontelo". Mutta sitten kun esim. ostin kerran vanhan roosan värisen paidan, niin tunsin itseni siinä ihan pelleksi ja bimboksi blondiksi.

Krisse kirjoitti...

Ensimmainen puucee-läppärini (sic) kesti kuusi vuotta, että hah vaan. Kuolema kohtasi ainoastaan kovalevyä, joten koneen olisi voinut hyvin elvyttää, mutta oli aika siirtyä pienemmän maailmaan.

Blogisi on kiva ja sinussa on särmää, mutta valitettavan usein vaikutelma sinusta muuttuu särmikkäästä koppavaksi.

Idhren kirjoitti...

Krisse, meniköhän joltain nyt taas se kuuluisa ironia ohi :D

Krisse kirjoitti...

Ironia on taitolaji. Kynnus ironisesta ärsyttäväksi on aika pieni.

Idhren kirjoitti...

:)

Rhia kirjoitti...

Tosi mielenkiintoista nähdä miten sun tyyli on muuttunut vuosien varrella ja suhteellisen lyhyessä ajassa jopa. Minustakin ne punertavat hiukset sopi sulle tosi kivasti, mutta kyllä tää nykyinen tuhkanvaaleakin on upea. Ihana kuva muuten sinusta tuo missä istut maassa sen punertavan puskan vieressä. Toinen ihana kuva on tuo keväinen omenapuiden alla.

Tarkoituksena on itsekin tehdä samanlainen postaus mutta se varmaan vähän kestää kun pitäisi ensin kaivella valokuvia (jotka muuttohässäkän jaloissa jossakin missä lie) ja skanneri on väärässä koneessa kiinni =) mutta se tulee jossain vaiheessa kun kerkiän. Naurattaa jo valmiiksi millaisia reaktioita niistä kuvista tulee...

Roxanne kirjoitti...

Voi, kuinka samastuin historiikkiisi- mehän jopa näytämmekin samalta!! Oma tyylinetsintäprosessini ja siihen liittyvät tuntemukset olivat kovin samanlaiset.
Itselläni meni pitkään pelkästään sen asian myöntämiseen, että tyylistä ja vaatteista SAA olla kiinnostunut, että nuhjuinen neule, vanuttunut trikoopaita ja veromodan bootcut-farkut (+ välttämätön marimekon olkalaukku) eivät ole humanistin pakollinen univormu. Ja myös minä taistelin kauan nimenomaan tuon "kaikki ei voi olla mustaa"-ajatuksen kanssa, vaikka musta on juurikin se väri, joka sopii iholleni parhaiten ja jossa tunnen oloni mukavaksi. Nyt vaatekaappini on mustaa, valkoista ja harmaata, kaikki sopii yhteen ja jopa epäilen, etten koskaan edes ehtisi pitää kaikkia kivoja yhdistelmiä. Ja vaaleat hiukset näyttävät uskomattoman luontevilta verrattuna aiempiin mustiin ja punaisiin väriperuukkeihini! Kyllä huomaa, että minunkin kohdallani Honey Junkie on ollut merkittävä tyylivaikuttaja...
Oma tyylillinen evoluutioni on tosin tapahtunut viisi vuotta sinua vanhempana, mikä välillä tuntuu harmilliselta, "hukkasinhan" monta vuotta epämukavissa, huonosti istuvissa ja väärän värisissä vaatteissa. Tosin luulen, että koko prosessi ei olisi ollut edes mahdollista aiemmin, niin henkisen kypsyyden kuin taloudellisen tilanteen kannalta. Opiskelijana kun niitä vaatteita ei vaan ostella... Toisaalta tuntuu että koko puolitoistavuotinen KALLIS projekti on kuitenkin ollut silkkaa säästöä, sillä nyt voin rauhassa heittäytyä uudelleen opiskelijaksi tarvitsematta täydennystä kuin korkeintaan alusvaateosastolle.

Mipa kirjoitti...

Tää oli tosi kiva postaus, hauska nähdä miten sun tyyli on tosiaan kehittynyt. Tällaisia lisää :)

Anonyymi kirjoitti...

Pakko sanoa että muistutat nykyisellä tukallasi hieman Julee Cruisea :D

Anonyymi kirjoitti...

ruskee tukka sopii sulle!

Satu kirjoitti...

Täytyypä kerrankin kommentoida. Minunkin mielestäni tämä postaus oli loistava. On kiva nähdä, kuinka tyylisi on kehittynyt vuosien varrella. Mielenkiintoista on nähdä, mitä tuleman pitää.

poster kirjoitti...

Just tässä joku päivä sitten mietin sitä, kuinka paljon sun tyyli onkaan muuttunut tän blogin olemassaolon aikana :) Vaikka (yllättävän?) hyviltähän nuo monet vanhatkin asukokonaisuudet näyttävät!

Sugar Kane kirjoitti...

Hauska postaus, mielenkiintoista nähdä, miten tyyli voi vaihdella noinkin paljon vuodesta toiseen, mulla itsellä kun on ollut n. 15-vuotiaasta niin vahvat vaikuttajat/ideat siellä tyylini takana, vaikka tulkinta tietty vaihtelee (musiikki, tietyt vuosikymmenet, jne jne.)

Ja mä tunnen itseni melko vanhaksi (ihan aiheesta), kun en pysty ollenkaan hahmottamaan tyylivaihtelujani tämän vuosituhannen ajalta (siis sen omimman oman tyylin, satunnaiset eri työpaikkoihin pukeutumispaniikit on erikseen). Siis että "vuonna 03 mulla oli tätä ja sit 06 tätä".

Harmittaa kyllä, kun mulla ei ole pitkän nuoruuteni ajoilta kunnolla valokuvia, ehkä mä voisin piirtää oman historiikkini...

mei_tene kirjoitti...

Tosi mahtava postaus ja mielenkiintoista huomata, kuinka paljon tyylisi on näin lyhyessäkin ajassa muuttunut!

Ja nyt olet löytänyt aivan perfecton tyylin itsellesi, sillä se ei voisi enää paremmin sopia! ;)

Ja pidän ihan mielettömästi blogistasi ja olen aivna tykästynyt tapaan, jolla kirjoitat! Sinulla on niin sana hallussa!

annalie kirjoitti...

Aivan tajuttoman kiva päivitys! Hauska nähdä kehitys kuvina ja lukea siitä, erittäin mielenkiintoista, jännää jopa. Oon jo aivan fani! (:

Anonyymi kirjoitti...

Mahtava postaus, ei voi muuta sanoa.

Julie kirjoitti...

Tuli mieleen, että mikä sinun nimi on? Mistä tuo Idhren tulee? :)

Idhren kirjoitti...

Kiitti hei kaikille! :)

Julie, oikea nimi on Maria, Idhren tulee Tolkienin kehittämästä haltiakielestä :)

Anonyymi kirjoitti...

En vaan voi olla ihailematta ja kehumatta tuota sun blogimiitti asuasi! Se on vaan _niin_ magea!!

-T

sarakissa kirjoitti...

Tällaiset postaukset on hauskoja ja mielenkiintoisia, kiitos :) Sitäpaitsi ei nuo aikaisemmatkaan asut mielestäni mitenkään epätoivoisilta näytä :D

Harmittaa vähän ettei minulla ole juurikaan tyyliäni ja vaatetustani esitteleviä kuvia olemassa ajalta ennen blogia, tietty satunnaisesti jossain saattaa näkyä kunnolla joku vaate. Olisi hauska ihan konkreettisesti seurata omankin tyylin kehittymistä, joka myös on aikojen saatossa vaihdellut pissiksestä goottiin ja hippiin. En tosin nytkään osaa kategorioida tyyliäni, ainoa sana ehkä millä osaan kuvata sitä on mekko, housuja kun harvemmin käytän :D

Anonyymi kirjoitti...

ihania kuvia susta.. etkös sä oo demittäny suht monta vuotta jo. jostain 2004 vuodesta saakka tai jotai?

heinis kirjoitti...

Millanen poikaystäväsi tyyli on:--)?

Idhren kirjoitti...

Anonyymi, vuosia en muista, mutta joo, aika monta vuotta :D

heinis, aika perus, farkut ja t-paita, villapaitaa. :)

bladerunner kirjoitti...

Ah ihana huomata, etten ole ainut, jolla on ollut tyyli vähän hukassa. Nyt (eniten ehkä sun blogin ja Paras aika vuodesta -blogin vaikutuksesta) olen löytänyt jotain joka tuntuu päällä kivalta. Omalla kohdallani siis rumasta ernusta hevinörtin kautta tähän. Voi peura, miksi oli niin vaikea uskoa, että ei-niin-hc-vaatteillakin voi näyttää persoonalliselta...

Ja pakko sanoa vielä, että _rakastan_ sitä, miksi tyylisi on kehittynyt, en tiedä tajuatko, miten upeita asuja sulla on.

Lumikki kirjoitti...

Näitä "vanha tyylini" -postauksia on hirmu kivaa lukea, on kiva seurata muiden tyylejä! Hirmu paljon on muuten kehittynyt tyylisi vuosien varrella(:

Voi kun itsellänikin olisi yhtä selkeä tyyli, on nimittäin vielä melkoisen paljon hakusessa, vaikka olen jo edistynyt hieman:D

Selleri kirjoitti...

Kiva postaus, pidin kovasti! :)

Itselläni on ollut toisinpäin, eli pukeuduin pitkään pelkästään mustaan, ja vasta viime vuosina olen ottanut värejä mukaan. Toisaalta vaatekaappini on yhä edelleen synkän värinen, mutta mustan kanssa on helppo yhdistellä värejä.

Anonyymi kirjoitti...

Täytyy nyt sanoa, että on Maria muuttunut edukseen! Löysin tämän sun blogin ihan sillä tavalla, kun yksi muotiblogeja seuraava opiskelijakaveri kysyi, että tiiänkö sua, ku oot saarijärvellä käyny lukion ym... Itsehän olen tätä nykyä todella tyylitön biologianopiskelija, joten muotia tulee seurattua vähemmän. ;) Mutta hyvältä näyttää! :)

-Katariina

Maria kirjoitti...

Katariina, vau, uskomatonta! :) Just jokunen päivä sitten eräs peruskouluaikainen kaveri päätyi myös ilmoittamaan olemassaolostaan blogiini - aika ovelaa, että vanhat ystävät ja tutut löytävät tällein :) Kiva kuulla sustakin!

margaret thatcher kirjoitti...

aivan upee kuva susta toi, missä sulla on pinkit leggarit ja toi kukkamekko.. vau.

Maria kirjoitti...

Täyyy kyllä sanoa, että oloni on ihan erilainen kuin tuolloin talvella 2008, nyt viihdyn vaatteissani, toisin kuin silloin. Mulle pukeutumisessa on ylipäätään koko nuoruuteni ollut se vaihde, että haluaisin tuntea oloni hyväksi ja haluaisin tuntea kantavani vaatteita, jotka sopivat minulle, mutta kun sitä tunnetta ei ole koskaan tullut, tuntui hirveän ahdistavalta ja... juntilta. Yhdistettynä idioottien poikien huuteluun, tuntui aina aika ulkopuoliselta. Tuntui naurettavalta. Olin vähän katkerakin siitä. Nyt kun on löytänyt sitä tyyliä ja näkökulman tarkastella itseään, tuntuu paljon itsevarmemmalta eikä yhtään siltä, että ihmiset nauravat jo vain nähdessään minut, toisin kuin siis tuntui nuorempana. Nyt tuntuu vihdoin siltä, että voi olla ylpeä itsestään ja kantaa itsensä ihan erilaisella itsevarmuudella, on kuin olisi vapautunut! Se on ollut mulle hirvittävän tärkeä ja ihana asia kokea.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...