26.11.2008

Miksi pahikset ovat niin hyviä?

Kuva: Robert Knepper T-Bagin roolissa. Fox via Empty Pockets' Gallery

Miksi elokuvien ja sarjojen pahat tyypit ovat niin paljon kiinnostavampia hahmoja kuin varsinaiset sankarit? Lost-sarjan Ben varastaa koko shown hyviksiltä Sawyerin kolistellessa hyvin kannoilla, Paossa T-Bagin luihut silmät (ks. kuva yllä) jättävät armotta kaikki muut hahmot varjoonsa. Entä ketä kiinnostaa Pienen Merenneidon angsti jalattomuudesta, kun vastassa on ulkonäkökriisin kanssa kamppaileva mustekala-akka merten kauhuna?

Noin muuten sankarit, joiden sankarius on kyseenalainen asia, ovat hekin jo rutkasti kiinnostavampia, kuin yksiselitteisen hyvät ja jaloja tavoitteita ajavat yli-ihmiset. Jack Sparrow on kiistämättömästi Karibian merirosvojen aatelia, vaikka samalla ajaa lähinnä omaa etuaan ja on valmis myymään läheisimmät ystävänsäkin. Miksi on niin, että Will Turnerin kiinnostavuus rajoittuu Orlando Bloomin hiuksiin ja pehmeään ääneen?

Ihmiset pitävät fiktiosta. Se on keino unohtaa hetkeksi arkitodellisuuden tylsyys ja eläytyä johonkin ihan toiseen maailmaan, toiseen paikkaan, toiseen hetkeen. Ihmiset samastuvat toisiin ihmisiin, myös fiktiivisiin. Koska kukaan ei ole oikeasti täydellisen hyvä tai virheetön, on helpompaa samastua moniongelmaiseen ja katkeroituneeseen, maailman palasiksi pistävään pahikseen, kuin siloposkiseen Hämähäkkimieheen, tai kaikki mahdolliset vastaan tulevat ongelmat ihmemiesmacgyvermaisesti ratkaisevaan Michael Scofieldiin. Pahis tarjoaa hyvistä realistisemman uoman eläytyä tapahtumiin. Pahiksella on myös useimmiten poikkeuksellista valtaa ympäristöönsä. Sankarillakin voi olla, mutta sankari käyttää sitä pahista harvemmin hyvyytensä takia.

Hyvikset ovat useimmiten hyvin tasapaksuja, korkeintaan hieman tekoahdistuneita tai kontekstissaan hyvin merkityksettömiä säröjä omaavia tyyppejä. Sawyer, joka on ottanut nimekseen äitiään kusettaneen huijarin nimen ja vannonut tappavansa tämän, on huomattavasti traagisempi ja mielenkiintoisempi kaveri kuin isänsä ongelmista itkevä ja imelästä tarinasta alkunsa saaneen avioliittonsa kariuttanut Jack. Kenties kyse on myös tapahtumien aiheuttamista asenteista - Jack vinkuu mukamas vihaisena, mutta Sawyerin silmät palavat sellaista tulta, että vuoretkin väistyisivät miehen tieltä. Toisaalta Benin historia ja koko mieli on niin kiertoutumia täynnä, ettei tämän kuolleista silmistä saa juuri mitään irti. Se on hyytävää. Kenties kyse on myös erinomaisista näyttelijöistä, jolloin voidaan tietysti sitten kysyä: Miksi pahiksia näyttelevät ovat niitä sarjojen ja elokuvien karismaattisimpia ihmisiä? ( ks. kuva Knepperistä alla)


Kuva: Robert Knepper T-Bagin roolissa. Fox via Empty Pockets' Gallery

Pahishahmon luominen on jossain mielessä paljon monimutkaisempi prosessi kuin hyvän sankarihahmon luominen. On hyvin yksinkertaista päättää, että tämä tyyppi on hyvä ja tekee hyvää, koska se on oikein, ja koska tyyppi on hyvä, mutta on vaikeampaa selittää, miksi joku haluaa kieroilla toisen ongelmiin, murhauttaa ystävänsä tai on valmis puukottamaan selkään vaikka sitten omaa äitiään. Psyyke ei ole yksinkertainen asia, vaikka nyt vessapsykologisointi useimpiin meneekin täydestä.

Toisaalta taas on helppoa luoda uskottava pahis - parhaimmillaan sankarin vastustaja on ihan tavallinen ja inhimillinen kaveri, jolle nyt vain on tullut paskaa niskaan velkojen, paskamaisten perheenjäsenten tai kolleegojen, huonon itsetunnon tai alkoholismin muodossa. Kenties jokin tragedia on syössyt hahmon aivan uusille urille. Pahuus ei vaadi erikoisuutta tai skillejä; ikäväksi tyypiksi voi muuttua kuka vain, joka kokee yhteiskunnan normit toimimattomiksi ja lakkaa välittämästä niistä. Kuka nyt läskistä mustekalasta Atlantin syvyyksissä välittäisi? No, kiitos hentain lonkerot kyllä ovat aika kuumaa kamaa...

Pahikset usein voitetaan, ja sankaria juhlitaan tilanteen ratkaisseena taivaanlahjana. Pahis pitää muita otteessaan suurimman osan ajasta, mutta lopussa sankari kukistaa tämän. Sankarit ovat esikuvallisia "näin pitäisi toimia ja näin homma pelittää ihannetilanteessa" -hahmoja, pahikset ovat todellisuuden ilmentymiä. Loppu on taruakin ihmeellisempää.

P.s. Tekniset ongelmat yllättivät, ja audiovisuaalisuudesta vastaavalla on ongelmia saada mitään levyasemista lukemaan jo aiemmin iloisesti toiminutta mini-dvd:tä. Katsellaan vielä huomenissa huoneiston ulkopuolella sijaitsevia asemia... Joku hajoilee täällä angstisesti tilanteelle. Mutta että hetki saattaa vielä mennä, että pääsette pällistelemään hikilänttejä kainaloissani :(

9 kommenttia :

Iinuli kirjoitti...

On kyllä totta että pahikset ovat niitä kiinnostavampia hahmoja. Usein ne sankarit ainakin minua enemmän ärsyttävät ylihyveellisyydellään ja uhrautuvaisuudellaan (Harry Potter oli silkkaa tuskaa :D ).
Housessakaan ei olisi mitään kiinnostavaa, jos House olisi kunniallinen ja lainkuuliainen tavallinen lääkäri ja ohjelma pyörisi sairausten parantamisien voimalla.
Scofieldista vilahti kiinnostavakin puoli, kun ykköstuotantokaudella psykiatri antoi ymmärtää ettei hän ole aivan normaali. Eipä sitä sitten enempää olla päästy näkemään. :/

Idhren kirjoitti...

IInuli, voi kyllä, kyllä! Harry Potterista ollaan kavereiden kanssa paasattu enemmän kuin tarpeeksi :D Mä tykkäsin aina Kalkkaroksesta. -.-

House olisi ihan tympeä Tehiksen spinn-off, ellei mies olisi juurikin tyly ja ilkeämielisyyteen taipuvainen kommenttien letkauttelija. Siitä sen sarjan koko kiinnostavuus mun kohdalla tuleekin :D Ainoa syy, miksi sarjaa on jaksanut seurata kun se muuten toistaa yhtä ja samaa kaavaa täysin muuttumattomana :D

Anonyymi kirjoitti...

Totta on! Pahikset viehättää aina eniten, ja ehkä myös siksi että niiltä voi odottaa mitä tahansa, siinä missä hyvikset toimii vaan tietyissä rajoissa..

Ocean kirjoitti...

Hih, ihan samaa mieltä tuosta pahisten kiinnostavuudesta. T-Bag on loistava ;)

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa, että joku sai puettu näin hyvin sanoiksi tämän pahisjutun :D Piratesit olisivat todella ällöjä jos orlis olisi koko ajan ruudussa..
Harry Potter ärsyttää myös hieman, hän on liian kiiltokuvapoika ja mamis :D Kalkaroksen ja Siriuksen nimeen siis!
Ja jotkut ovat vielä ihmetelleet kun olen yleensä leffoissa pahisten puolella ja petyn kun hyvikset voittavat aina?

Idhren kirjoitti...

Anonyymi, tuo on totta, pahiksella ei ole samalla tavalla rajoja kuin sankarilla.

Ocean, mä pidin pitkään T-Bagia uskomattoman ällöttävänä, mutta sitten jossain kohtaa huomasin et dääm, jos hahmo onnistuu aiheuttamaan mussa näin vahvoja tunteita, niin pakkohan siinä on jotain olla :D Hahmo alkoi tämän huomion jälkeen vaikuttaa ihan uudella tavalla kiinnostavalta.

Anonyymi, heh, sanos muuta. :D Ei taida pahikset kovin vahvoille aina välttämättä päästä, monissa leffoissa ja sarjoissa halutaan kuitenkin loppuun antaa katsojalle se fee-good fiilis, että paha sai palkkansa. Epärealistista sinänsä, mutta sitä kai ihmiset keskimäärin haluavat.

Anonyymi kirjoitti...

scofield on kyl silti paras, vaikka kieltämättä liian täydellinen, mut entäs sit :D tykkään kyllä myös t-bagista!

Idhren kirjoitti...

Anonyymi, eihän täydellisyydessä sinänsä mitään vikaa ole, sehän se on täydellisyyden määritelmä ;)

Anonyymi kirjoitti...

Mä tein tässä taannoin huomion, miten Miyazakin leffoissa tarinoiden sankari(ttaret) ovat selvästi hyviksiä, mutta eivät yhtään ärsyttäviä tai imeliä kuten länsimaisissa (Disneyn) tuotannoissa. En tiedä sitten johtuuko se japanilaisuudesta vai mistä...

Mutta pahikset on kiinnostavia ja no, pahat pojat on aina olleet mun heikkous! :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...