26.7.2008

Ja taas maailma pelastuu - tätä mieltä olin Diablo II:sta

Diablo II osoittautui moninpelinä hauskaksi kenttien tutkimiseksi ja hirviöiden säännönmukaseksi lahtaamiseksi roolipelin raameissa. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, yksinpelinä tämä hirviölaumojen hävittäminen olisi varmasti moninkerroin tylsempää peliviihdettä, kuin kaverin kanssa pelatessa.

Pelin tarina on ihan mielenkiintoinen, paino sanalla ihan. Tyypillinen "helvetin voimat ovat pääsemässä irti ja sinun pitää estää se" -tarina ei ole kovinkaan omaperäinen, mutta sen pelastavat monilta osin hyvin tehdyt hahmot ja ääninäyttelijät. Pelissä jahdataan pelin ykkösosassa kukistetuksi luullutta Diabloa, joka etsii kahta veljeään avatakseen helvetin portit ja tuodakseen tuhon maan päälle. Diablo etenee kohti itää, ja luku luvulta maisemat muuttuvat sen mukaisesti, aavikoista viidakoihin. Tarinan lopussa mennään toooodella etelään, ja laajennusosassa kiivetään lumiselle vuorelle.

Pelin jokainen luku aloitetaan kaupungista, josta löytyy tehtävänantajia ja läpi tarinan mukana kulkeva, skottiaksenttinen neuvonantaja, Deckard Cain. Poikkis väitti, että yhtenevyys Sean Conneryyn on ilmeinen, itse en olisi ihan samaa mieltä. Kaupungissa kerätään mainetta suurena sankarina suorittamalla kansalaisten antamia tehtäviä, kuten vaikkapa viemäreissä asuvan hirviön pistäminen pois päiviltä. Kun tehtävät on suoritettu kunnialla, alkavat pikkulinnut laulaa myös Diablosta ja tämän tekemisistä.

Kaupungin ulkopuolisia alueita tutkittaessa vastaan tulee jatkuvalla syötöllä erilaisia epeleitä, joita lahtaamalla saa rahaa ja tavaroita. Mitä paremmat varusteet, sen helpompaa on eteneminen koko ajan vaikeutuvilla kentillä. Suunnilleen jokainen tehtävä edellyttää myös alueelta löytyvän luolaston tutkimista, useimmiten täytyy sieltä noutaa jokin esine. Joskus esine on superpahiksen kourissa, joskus ei. Onneksi taistelut eivät ole järin vaativia, ja pahimmatkin pomot kaatuvat suhteellisen pienellä vaivalla, toisin kuin vaikkapa World of Warcraftissa, jossa taistelut saattavat kestää pahimmillaan yli tunnin. Pahiksia tappamalla kerää myös kokemuspisteitä, joiden avulla hahmoa ja sen taitoja kehitetään. (Poikkiksen susiapulaiset olivat paljon siistimpiä kuin omat tuliansani.)

Siinä missä varisinaisen pelin sisältö oli lievästä monotonisuudesta huolimatta vaihtelevaa, laajennusosa tuntui yhden ja saman toistolta alue alueelta ja luolasto luolastolta. Todennäköisesti pelintekijät halusivat päästä luvattoman helpolla.

Pelistä jäi kuitenkin positiivinen fiilis, ja joskus hamassa tulevaisuudessa julkaistavaa Diablo kolmosta kokeilisin mielelläni.

2 kommenttia :

Anonyymi kirjoitti...

Hui, yli tunnin taisteluita? Tuossa vaiheessa lopahtaisi multa ainakin into hirviön kukistamiseen :D

Idhren kirjoitti...

Anonyymi, väitän, että siinä kohtaa, kun olet käyttänyt ihan himosti aikaa päästäksesi sen herra isokihon luokse, niin siinä kohtaa ehkä olet jo niin koukussa ja palkintojen perässä, että luultavasti intosi ei lopahtaisi ;)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...