>

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Testissä Isadora Flashing Volume -ripsiväri

isadora flashing volume1

Sain tovi sitten testattavakseni Isadoran uuden Flashing Volume -ripsivärin, joka lupaa tuuheuttaa ja pidentää ripsiä. Tänä syksynä muodissa ovat ns. hämähäkkiripset, eli pitkät, paksut ja erittäin näyttävät. (Joku voisi sanoa, että suorastaan klimppiintyneet.) Siinä ripsiväri tekeekin mitä lupaa, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten näyttävän lopputuloksen tuotteella saa aikaiseksi.

isadora flashing volume2

Kaikista suurin yllätys ripsivärissä kuitenkin oli ehkä se, miten pieni itse ripsivärin harja onkaan. Se kuitenkaan ei haittaa levitystä, vaan toimii suorastaan loistavasti, erityisesti alaripsissä, jotka on niin helppo sotkea isolla harjalla. Täältäpä siis pesee vielä plussia ja miinuksia!

Plussat:

+ Pidentää ripsiä, kuten lupaa
+ Lopputulos todella näyttävä ja tuuhea, "tekoripsimäinen"
+ Helposti levittyvä koostumus
+ Pienestä koostaan huolimatta näppärä harjaosa, jolla on erityisen helppo levittää värimassaa alaripsiin
+ Kestää hyvin ripsissä, ei varise
+ Hajusteeton

Miinukset:

- Lopputulos voi olla arkipäivän tarpeisiin jopa liiankin näyttävä (Silmiinpistävä? Ehe-ehe.)
- Värimassa "klimpittää" ripsiä yhteen: se ei tosin haittaa tänä syksynä!
- Pieni harja vaatii aluksi totuttelua

Ripset ennen Flashing Volume -ripsiväriä:

lashed without mascara

Ripset kyseisellä ripsivärillä kuorrutettuna:

lashes with isadora mascara1 lashes with isadora mascara3

Kaiken kaikkiaan Flashing Volume nousi yhdeksi vakuuttavimmaksi ripsiväriksi, jota olen kokeillut. Se pärjää pitkäikäiselle suosikilleni, Chanelin Le Volume de Chanelille, mutta jos haluan luonnollisella tavalla näyttävää jälkeä, turvaudun edelleen Chaneliin. Isadora on kuitenkin huomattavasti edullisempi vaihtoehto laadukasta, pidentävää ja tuuheuttavaa räpsyripsi-lookkia halajavalle. Kouluarvosanaksi antaisin Flashing Volumelle 9.

lashes with isadora mascara2

Oletteko te kokeilleet Flashing Volumea? Mitä olette pitäneet?

tiistai 2. syyskuuta 2014

I Want to Ride My Bicycle

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo pitkän aikaa, koska minulla on ollut siitä paitsi paljon sanottavaa, myös asioita ja näkökulmia, joita olen prosessoinut. Kuten olen maininnut, ja kuten olette Instagramistani huomanneet, innostuin kokeilemaan alkukesästä maantiepyöräilyä, ja heinäkuussa minulle hankittiin ikioma cyclocrossari. Sittemmin olen kaatuillut, läkähtynyt kuuluisaan Lukonmäkeen, itkenyt, kiristellyt hampaitani ja pelännyt niin vietävästi pitkissä alamäissä, joissa pyörä kiihtyy viiteenkymppiin ja tuuli ulvoo korvissa. Kaiken jälkeen olen rakastuneempi pyöräilyyn kuin olisin koskaan uskonut olevani!

i wanna ride my bicycle 6

Taustaa

En ole koskaan ollut kovin innokas pyöräilijä. Kouluaikoina saatoin polkea viiden kilometrin koulumatkaa noin kymmenisen kertaa vuoden aikana, siinä se. Liikkumista varjosti pieni kolarointi auton kanssa, mikä sai aina vähän pelkäämään liikenteessä olemista. Lisäksi pyöräily vain oli niin... rankkaa! Kuten kyllä kaikki muukin liikunta pitkään oli vannoutuneelle sohvaperunalle.

Olli on puolestaan ollut minua aktiivisempi liikkuja, ja hän onkin pyöräillyt tavotteellisesti jo useamman kesän. Hän on käynyt kämppiksemme Teron kanssa Vätternrundanilla polkemassa yön läpi 300 kilsaa, vetänyt työmatkojaan pyörällä ja lisäksi tehnyt pitkiä lenkkejä pari kertaa viikossa. Intohimoinen polkija. Alkaessamme seurustella en voinut välttyä siltä tosiasialta, että taloudessa tulisi aina olemaan kaksipyöräisiä, kasa työkaluja ja hassuja pyöräilyvaatteita, tai että mies tulee katoamaan tasaisin väliajoin pari-kolme tuntia kestäville lenkeilleen työpäivän päätteeksi.

Älkää ymmärtäkö väärin, ihailen aivan mielettömästi kaikissa ihmisissä omistautuneisuutta ja sitä, että jaksaa pitää yllä itselle mieluista liikuntaharrastusta. Se vain, kun itse ei ole niin tehnyt, tulee se pienoisena kulttuurishokkina. :D Mutta siis ehdottomasti mieluisena sellaisena. Talvikaudeksi polkemiset lopetettiin. Aika alussa talvea Olli jo kuitenkin kysyi minulta, haluaisinko minäkin mahdollisesti kokeilla pyöräilyä, ja uteliaana tyyppinä otin haasteen vastaan. Niin sovittiin, että kevään tullen annan maantiepyöräilylle mahdollisuuden. Halusin ymmärtää rakkaalleni tärkeää asiaa, mahdollisesti jopa jakaa sen hänen kanssaan. Jos siinä sivussa saisi omaakin kuntoa kohotettua, aina parempi. P.s. Pyöräilijöillä on myös aivan teräksiset ja hyvinmuotoutuneet pakarat. True story.

Sohvaperuna satulassa

Melkein kymmenen vuoden pyöräilemättömyyden jälkeen otin ensituntumaani Ollin vanhemmalla Feltin maantiepyörällä, joka on kokoa 54 – aika reippaasti ylikokoinen meikäläiselle. Vertailun vuoksi tuo oma pyöräni on nyt kokoa 47, ja Ollin uudempi Felt on 51. :D Voin sanoa, että alkuun pelkkä pyörän päälle pääseminen oli haasteellista, ja tasapainoni aivan olematon. En kuitenkaan kaatunut. Maantiepyörissä ei ole lainkaan jalkajarruja, joihin olin aikoinaan tottunut, joten myös jarruttaminen käsillä piti opetella.

Ensimmäisenä ongelmana sainkin huomata, ettei käsissäni yksinkertaisesti meinannut riittää tarpeeksi puristusvoimaa saadakseni pyörän täysin pysähdyksiin kovasta vauhdista niin halutessani. O_o Kuvitelkaa, miten mielettömän pelottavaa oli päästellä alamäkiä tai tulla risteyksiin, kun ei voinut olla täysin varma siitä, että hallitsee kaikki tilanteet. Käteni väsyivät nopeasti ja alkoivat krampata, mikä entisestään teki vaikeammaksi pyörän hallintaa. Kymmenen kilometrin jälkeen käteni (ja hartiani, ja niskani) olivat jännityksestä aivan loppu, ja jokaisen lenkin jälkeen teki mieli suudella maata.

Pelkäsin aivan mielettömästi jokaisella lenkillä, kuvittelin törmääväni autoihin ja muihin ihmisiin, pelkäsin jokaisessa alamäessä jotakin yllättävää, jota en voisi väistää. Joka kerralla elin uudelleen ja uudelleen läpi worst case scenarioita. Lisäksi olin edelleen mielettömän kömpelö pyörän kanssa. Mutta niinä muutamina hyvinä hetkinä, kun vauhti oli mieleiseni, ympärillä tyhjää tilaa ja rivakasti vaihtuvat maisemat, nautin pyöräilystä. Oli selvää, että tarvitsisin nopeasti ainakin nyt itselleni sopivan kokoisen pyörän. Periksi en vielä antaisi.

i wanna ride my bicycle 4

Jarrutusongelmani huomioineena Olli suositteli minulle lämpimästi levyjarruja, jotka pysäyttävät pyörän tehokkaammin kuin tavalliset jarrut. Ai että saisin pyörän pysähtymään kuin seinään ja suurin ongelmani olisi olla itse lentämättä tangon yli? Kaiken kokemani jälkeen kuulostaa just hyvältä! Innostuin ajatuksesta ihan todella, ja sittenpä shoppailimmekin jo minulle ikiomaa lenkkipyörää. Levyjarrujen lisäksi kriteereinä olivat tietysti silmää miellyttävä ulkonäkö ja kohtuullinen hinta-laatusuhde. Mitään pilipalipyörää minulle ei hankittaisi, mutta hintakatto sovittiin johonkin tonnin tietämille. Kun vielä koonkin oli oltava pieni, ei ollutkaan niin helppoa löytää kriteerit täyttäviä vekottomia. Sitten törmäsimme pyöräkaupassa Konan tämän vuoden Jake the Snake -malliin, joka oli livenä ihanan raikkaan vihreän värinen, levyjarrullinen cyclocrossari. Kokeilin kokoa 48, ja totesin, että vieläkin pienempi menisi. Kun sain päätettyä, että JTS on The Pyörä minulle, tilasimme maahantuojalta pyörän koossa 47. Alkoi parin viikon kiihkeä odotus.

Voi sitä onnea, kun kävimme hakemassa ikioman Jake the Snaken Espoontorin pyörästä! Oli heinäkuun alku, Ollilla oli juuri alkanut kesäloma ja olimme keskellä muuttohässäkkää nimeltä "Muutetaan Olli Tampereelle". Pakko oli kuitenkin ehtiä edestakaisin ajelemisen välissä käydä vähän kokeilemassa uutta pyörää, ja niinpä pyörähdimme Leppävaarasta Munkkiniemen rantaan pienelle iltapäiväpiknikille. Olin ikionnellinen, sillä pyörää tuntui olevan helppo hallita, ja jarrutuskin tuntui paremmalta. Pyöräily alkoi tuntua koko ajan hauskemmalta ja hauskemmalta puuhalta, ja pelkoni väheni. Olin silti vielä älyttömän epävarma, mutta nyt jo uskoin siihen, että voin sinnikkäällä harjoittelulla tottua Konaani niin hyvin, että se alkaisi tuntua luonnolliselta ruumiini jatkeelta.

Pyöräilyvarusteita minun ei tarvinnut paljoakaan hankkia, sillä minulta löytyi juoksuajoiltani teknisiä urheiluvaatteita. Kypärä luonnollisesti oli ostettava, sekä haaroista pehmustetut pyöräilyhousut. Lidliin tulee kerran tai pari vuodessa superedullisia pyöräilykamoja myyntiin, ja sieltä löysin itselleni edullisesti vielä lukkopoljinkengät (=kengät, joiden pohjat lukitaan pyörän polkimiin polkutehokkuuden edistämiseksi), pyöräilyhanskat ja takataskullisen, teknisen paidan. Taskut ovat aika tärkeä juttu, sillä pyörälenkeillä ei todellakaan tee mieli vetäistä niskaan reppua eikä tarakkaakaan ole.

jts

Sittenpä olikin aika pistää lisää pökköä pesään treenirintamalla. Olli on ollut todella lempeä ja kannustava, mutta nopeasti otteita ja välitavoitteita koventava valmentaja – tyypillä on ollut salaisena tavoitteena koulia minusta itselleen pätevä lenkkikaveri. Tyyppi on tottunut tempaisemaan ihan rutiinisti 60 kilsan mittaisia lenkkejä, aika vauhdikkaastikin ja joskus jopa useampaan kertaan viikossa, kun meikäläinen taas oli aivan rapakunnossa. Pitkin talvea ainoa liikuntaharrastukseni oli noin kerran viikkoon tehty käsipainotreeni kotona. Aerobista rasitusta en ole harrastanut taas pariin vuoteen.

Aloitimme reippailla parinkympin lenkeillä, joita pidensimme nopeasti kolmekymppisiin. Saatoimme käydä ajelemassa kolme tai neljä kertaa viikossa. Alkuun väsyin todella nopeasti, erityisesti ylämäissä alkoi päätä särkeä ja happi kulki vaikeasti. Niskat alkoivat vetää jumiin staattisessa asennossa, ja käsiin sattui tärinä. Jännäilin myös yhä ajamista niin paljon, että puristin sarvia aivan tarpeettoman lujaa. Vaikka kokemuksesta tiesin, että kehitystä kyllä alkaa tapahtua kunhan malttaa jatkaa alkukankeuden yli, oli siltikin välillä haasteellista pitää tsemppiä yllä: harmitti hirmuisesti ja jopa hävetti, että on päästänyt itsensä näin ja noin kehnoon kuntoon. Olin itselleni todella ankara, enkä välttämättä aina rakentavalla tavalla. Onneksi jaksoin haastaa itseäni ja vetää täysillä – erityisesti alamäissä. x) Huomasin kuin huomasinkin, että jaksoin joka kerralla vähän paremmin ja vähän nopeammin. Kädet ja niskat alkoivat tottua, vahvistua ja rentoutua. Aloin päästä vauhdin makuun, ja tykkäsin lenkeistämme. Tamperehan on ympäryskuntineen mitä kaunein ympäristö poljeskella.

i wanna ride my bicycle 2

The Ultimate Test

Hervannassa on eräs paikallisten hyvin tuntema mäki, Lukonmäki. Oh yes, that one. (No, oikeasti mäen nimi on Lukonojanmäki, Lukonmäki viittaa asuinalueeseen, mutta kaikki kutsuvat sitä mäkeäkin Lukonmäeksi tai Lukkikseksi.) Se on pitkä ja jyrkkä, ja pitkä. Ja jyrkkä. Ja niin helvetin pitkä. :D No, jonkun puolikkaan kilsaa se taitaa olla, nousukulmalla 12%. Talvisin on tapana jännätä bussissa pääseekö bussi kesärenkaillaan tälläkin kertaa mäen ylös asti. Paikalliset reippailijat menevät vetämään Lukkista kehittääkseen hapenottokykyään. Arvatapa saattoi, että jo heti ensimmäisillä Hervannasta tehdyillä lenkeillä Olli vei minut Lukkikseen. Kuulkaa ihmiset, sitä mäkeä ylös tempominen pyörän päällä on yksi haastavimpia kokemuksiani ihmisenä ikinä.

Ensimmäisellä kerralla pääsin alaosastaan loivaa mäkeä tuskin edes puoleen väliin, kun jo oli pakko taluttaa loppumatka. Joka paikkaan sattui, happi ei meinannut kulkea, jalat eivät meinanneet kantaa, ja horjuin pyöräni vieressä päässä suristen kykenemättömänä puhumaan, oksetti. Itkin koko matkan taluttaessani pyörääni mäkeä ylös. Tuntui niin saatanan pahalta fyysisesti, ja tokihan se myös söi ihmistä uupahtaa heti alkuunsa. Olin epäuskoinen – tuleeko tästä yhtään mitään? Koskaan?

Toisella kerralla takana oli jo niitä reippaan kolmenkympin kilsan lenkkejä pari kappaletta, ja pari vauhdikkaampaa kymppiä. Polkeminen Lukkista ylös pelotti edellistä kertaa muistellessani, mutta olin päättänyt päästä edes vähän pitemmälle kuin viimeksi. Mieleni teki kuitenkin antaa periksi saavuttaessani edelliskerran etapin, ja hetkeksi olin jo päättänyt, että tähän jään. Sitten minua alkoi itseäni ärsyttää oma päättäväisyyteni luovuttaa ja antaa periksi, ja vastareaktiona sille aloin pyörittää päässäni ajatusta, että kroppa kyllä jaksaa pitemmälle kuin mieli luulee sen jaksavan, että jos sen sijaan päätän luovuttaa nyt, homma ei satavarmasti etene mihinkään. Niinpä päätin, etten hyppää pyöräni päältä ennenkuin on oikeasti aivan pakko, sama se miten pahalta tuntuu. Vielä metri. Vielä polkaisen kerran, ja toisen kerran, ja vielä kerran polkaisen. Vielä kerran. Pääsin lopulta ehkä neljä metriä edellisen etapin yli, ja se tuntui aivan mielettömän isolta voitolta. Edelleen meinasi itkettää fyysinen paha olo, mutta olin saanut erinomaisen konkreettisen todisteen siitä, että kehityin.

Kolmannella kerralla etenin hitaasti mutta varmasti noin 3/4 osaa mäestä. Enää ei edes itkettänyt tai oksettanut. Olo oli huikea – ei siksi, että endorfiinit olisivat jyllänneet hulluna (sitä tuntemusta en ole vielä koskaan liikunnasta saanut), vaan koska olin voittanut itseni. Muutamassa viikossa olin kehittynyt omalla mittapuullani ihan mielettömäksi badassiksi. :D Taputin itseäni henkisesti selkään koko loppuillan, vaikka mäessä onkin yhä poljettavaa jäljellä. Toki olen myös tuonkin jälkeen edelleen hapenottokyvyssäni mielettömän paljon itseäni aktiivisempia reippailijoita jäljessä, ja ylämäkivauhtini jää aika onnettomaksi mateluksi. Mutta nyt ainakin olen huomannut, että kyllä ne omat rajat vain venyvät ja siirtyvät, kun sinnikkäästi jatkaa ja jatkaa, eikä suostu antamaan periksi. Alussa toki kehitys on aina kaikista nopeinta, mutta mikäs sen paremmin motivoisikaan. :D Lukkiksessa tapahtuneen edistysaskeleen jälkeen olen luottanut omaan kroppaani enemmän ja alkanut sietää hetkellistä pahaa oloa paremmin. Enää se ei huuda minulle omaa huonouttani, vaan kehitysprosessia.

i wanna ride my bicycle 1

Matkan pituus tuplaantuu

Etukäteen minua pelotti kamalasti se koko ajan tavoitteenamme ollut kuudenkympin lenkki. Pelkäsin, etten jaksa. Kuusikymppiä on paljon enemmän kuin kolmekymppiä. Sehän on tuplasti enemmän! ;o Reittimme eteni Pirkkalan läpi vanhalle Säijän kylän maantielle ja kiersi lentokentän toista puolta takaisin. Koska oli helleaika, lähdimme liikkeelle jo aamukahdeksalta. Ilokseni (ja myös Ollin hämmästykseksi) Säijän lenkki ei missään kohtaa nitistänyt minua täysin, vaikka toki etenimme rauhallisesti ja lopussa väsytti jo aika huolella. ...Ja vaikka onnistuin (hallitusti) kaatumaan ja saamaan mojovat mustelmat kämmeneeni ja pohkeeseeni. Mäkien vastapainona sai kuitenkin hurruutella hiljaisella maantiellä pitkiä alamäkiä hurjaa vauhtia, ja tasainen, hyväkuntoinen asfaltti renkaan alla teki polkemisesta yllättävän kevyen tuntuista. Tietysti on myös ihan hauskaa katsella ihmisten ilmeitä, kun kertoo käyneensä aamulla polkemassa kuusikymmentä kilometriä, ihan tuosta ohimennen. :D Sohvaperunan identiteetistään hiljalleen irti päästävä ottaa päivittelyt imarteluna, kiitos vain. ^^

i wanna ride my bicycle 5

Tuon jälkeen Säijän lenkkien tavoitteena on ollut keskinopeuden kasvattaminen, sellainen 25km/h on ihan ok maantievauhti näin alkuunsa saavuttaa. Vertailun vuoksi ensimmäisillä kolmenkympin lenkeillä mentiin juuri ja juuri kahtakymppiä. So far tuolla meidän aktiiviurheilijalla ei ole oikein edes syke noussut meidän lenkeillä. Sorry vaan, kulta. :D Siispä poljimme polkemistamme, samalla kun valmistelimme muuttoa keskustakimppakämppäämme ja nautimme viimeisistä kesäöistä Hervannassa. Muuton jälkeen poljimme sitten Tampereen keskusta tukikohtanamme. Lopulta ennen Lontoon reissuani minut totutettiin ajamaan lukkopolkimilla (kesti muuten useamman viikon, ennenkuin kaaduin niillä sen pakollisen ensimmäisen kerran!) JA keskinopeudekseni saatiin tallottua reippaat 24km/h. ^^ Lisäksi olen saanut kullaltani erityismaininnan reippaasta asenteesta ja sinnikkäästä temmon ylläpitämisestä ylämäkien jälkeen silloinkin, kun Olli jo odotti minun alkavan keräillä itseäni. Ha, en minä niin helpolla enää annakaan periksi. ;)

i wanna ride my bicycle 13

Tarinan opetus

Kaiken kaikkiaan tähän mennessä pyöräily on opettanut minua löytämään itsestäni sisua, pitkäjänteisyyttä ja sietämään mielettömän paljon entistä paremmin hetkellistä pahaa oloa – pyöräillessä kun sykkeet noin keskimäärin ovat sen verran matalalla, että tappointervallien jälkeen pystyy kyllä palautumaan ihan mukavasti samalla, kun pitää reipasta tahtia yllä, eikä ylämäkien tempomisesta päähän muodostuva humina ja surina kestä kovin kauaa. Alussa olin pyörän päällä aivan onnettoman kömpelö ja epävarma, mutta vähitellen satula on tullut luontevaksi paikaksi olla, osaan käsitellä kaksipyöräistäni ja odotan oikeasti innolla, milloin pääsen ja ehdin seuraavan kerran pyöräilemään. Pyöräilyhän on aivan mielettömän makeeta!

Kaikki tämä on antanut mielettömästi lisää itseluottamusta ja uskoa omaan kehityskelpoisuuteen asiassa kuin asiassa: alku on aina kaikessa uudessa vaikeaa, jopa itkettävän hankalaa, mutta toisaalta opin ja totun kyllä, kunhan saan harjoitella, ja mikä tärkeintä, kunhan itse päätän olla antamatta periksi ja jatkan sitä harjoittelua. Alkukesästä vielä pohdin, että näinköhän minusta mitään pyöräilijää tulee. Mutta jos monet muutkin vain hyppäävät pyörän päälle ja alkavat polkea, miksen minäkin? Ei minussa pitäisi olla mitään niin perustavanlaatuista vikaa, joka estäisi minuakin oppimasta ja kehittymästä. Minä halusin oppia pyöräilemään enemmän kuin halusin olla se, joka kokeilee kaksi tai kolme kertaa ja luovuttaa sitten heti alkuunsa.

i wanna ride my bicycle 12

Välillä hävetti sählätä pyöränsä kanssa mm. keskellä risteystä valoissa (tai kaatua pienessä alamäessä samalla, kun ohikävelijät vain tapittavat kyljelleen muksahtanutta tunaria), mutta mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki ei-ketterät ja ei-huippukuntoiset pidättäytysiviät treeneistään vain, koska eivät ole jo valmiiksi taitavia tai huippukunnossa? Siis miten voisivatkaan olla, jos eivät ole koskaan harjoitelleet? :D Sinänsä absurdia, että tulee edes mieleen hävetä sitä, että ei kokemattomana osaa jotakin, mutta ihmismieli on jännä juttu, eikä se aina toimi täysin rationaalisesti, vaan tunne- ja elämyspohjalta. Olen yrittänyt ulottaa samaa itseni ylittämisen logiikkaa jokaiseen ylämäkeen, joka on mulle vaikea, jokaiseen salitreeniin, jolla ihmettelen miten näitä laitteita käytettiinkään ja jokaiseen tenttikirjaan, joka mukamas huutaa mulle takaisin omaa tyhmyyttäni. Jos jotain ei osaa, sitten opetellaan.

Tavoitteet eivät suinkaan olleet siinä. Tänä syksynä olisi tarkoitus vielä käydä lenkittelemässä satanen Pyhäjärven ympäri, ja ensi kesänä aion osallistua Pirkan Pyöräilyn Klassikko-kierrokselle, joka kiertää 134 kilometriä Näsijärven ympäri. Olli tosin on jo uhonnut, että totta kai lähden suoraan Pirkan lenkille, vetämään 217. Katsotaan, ensi kesän alku näyttää, mihin se oma kunto riittää. Joka tapauksessa, nautin pyöräilystä, ja JTS:stä on tullut yksi parhaita kavereitani. Onhan se ollut mukanani niin haasteissa, kuin niiden ylittämisessäkin mukana. ;)

Löytyykö sieltä ruudun takaa muita innokkaita pyöräilijöitä? ;)

i wanna ride my bicycle 8

perjantai 29. elokuuta 2014

Päivän asu

Minusta ei irtoa tyypillistä syksyvalitusta, olen sen päättänyt. Vaikka vähän harmittaa, että shortsikelit alkavat olla ohi ja ulkona palelee helposti ilman takkia, toisaalta kuumien helteiden jälkeen on mahtavaa saada pukea lempparifarkkunsa ja olla läkähtymättä. Ihanaa, saan verhota pyllyni taas ryhdikkääseen kankaaseen ja piilottaa varpaista lohkeilevat kynsilakat ballerinoihin ja tennareihin! ^^

neutrals1

Tässä tapauksessa suosikkifarkkuni tarkoittavat Acne Studiosin Low-mallia, joka istuu omaan kroppaani kuin nakutettu. Matala vyötärö on juuri sopivalla korkeudella, kangas napakkaa, mutta joustavaa, takataskut oikeissa paikoissa. Lahkeet nyt ovat pitkänpuoleiset, but what else is new. :D Myös normaalikorkuisella vyötäröllä varustetut Skin 5 -farkut ovat mitä parhaimmat. Kaappiini on parin vuoden aikana hiljalleen kerääntynyt paritkin Acnen farkut, jotka ovat BikBokin suosikkipöksyjäni paksumpaa kangasta – ne jotenkin imartelevat lihasta ja rasvaa keränneitä jalkojani paremmin. Muutossa pistin eteenpäin mm. muutamia Cheap Mondayn ja Dr Denimin farkkuja, koska niille ei yksinkertaisesti ole tullut enää käyttöä. BikBokit vielä toistaiseksi säästin.

Asukuvista kiitos kämppiksilleni Maijalle ja Terolle! Kommuunielämän positiivisiin puoliin kuuluu se, että lähes aina on joku paikalla sijaistamaan kameran kolmijalkaa. ;) Nimittänen pian liudan uusia hovikuvaajia. :D

neutrals2

Rakastan tuon Zaran neuleen haaleaa, puuterista sävyä ja epätasaista neulospintaa. Paita on pehmeä ja valuva, ja syvään uurrettu selkä paljastaa niskan ja osan lapaluista kauniisti. Jos minun pitäisi syksyllä pukeutua vain yhteen yläosaan, se olisi varmaankin tämä!

Neule ja nahkatakki – Zara / farkut – Acne Studios / Kengät ja huivi – HM / Rannekoru –Ideakoru / Laukku – Selected Femme


Yllä olevat Instagram-kuvat kertovat menneestä viikosta: nahkatakkikelien tulemisesta, sohvapöydästä, jolta löytyy niin Ollille Lontoosta tuomani The Beatlesien soittokirja, Maijan laivalta tuomat karkit kuin Tero the jalkapalloiljan tiikerisalpa, sekä todiste siitä, että olen vihdoin ja viimein päässyt pelaamaan Skyrimia. Joksikin maagintapaiseksi päätyin ryhtyä, ja salainen suunnitelmani on kehittyä hiipimisessä niin taitavaksi kuin mahdollista. :D Vihulaiset eivät tule edes tajuamaan, mikä niihin osui, muahhaha. Seuraa Instagramiani täällä.

Nyt, viikonloppua kohti! Adios!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Loncon 3

Tervehdys taas pitkästä aikaa kaikille! Bloggailussa on ollut taukoa hetken aikaa. Sillä aikaa olen ehtinyt viettää viikon Lontoossa ihmettelemässä jo 72. kertaa järjestettävää World Science Fiction Conventionia (eli Loncon 3:a) ja auttamaan viimeisenkin kommuunijäsenemme sisäänmuutossa. Olen myös käynyt ahkerasti salilla, työhaastattelussa (ei voittoa tällä kertaa) ja potenut sekavaa vatsaa. Mutta ei pohdita pöpöjä tai yhteiselon sujuvuutta tässä postauksessa – sen sijaan haluan näyttää teille väläyksen ystäväni Mervin kanssa tekemästämme reissusta kuvina. ^^

Mervi ei ole aikaisemmn käynyt Lontoossa, joten sain toimia virallisena matkaoppaana. Olimme reissussa pääasiassa nimenomaan Lonconin takia, joten viisipäiväisen tapahtuman lisäksi meillä oli vain pari päivää aikaa tutustuttaa ystävääni itse kaupunkiin. Niinpä teimme erittäin tyypillisen nähtävyyskierroksen Oxford Streetin ja Regent Streetin kautta Sohoon, Piccadilly Circukseen, Trafalgar Squarelle ja Big Benille. Toisena päivänä näimme myös Baker Streetin (no mutta tietenkin!), Buckingham Palacen, Green Parkin ja Westminster Abbeyn.

Meikäläinen on aikaisemmin matkoilla lähinnä roikkunut muiden perässä, joten hieman jännitti mm. Lontoon metrossa ihan omin nokkinensa kulkeminen, mutta kuten kaikki kaupungin metrossa seikkailleet tietävät, systeemi on lopulta aika looginen ja helposti omaksuttavissa. ...Ja lisäksi kuitenkin minulle ennestään tuttu. Emme eksyneet kertaakaan (paitsi Sohossa pyörimme jonkin korttelin ympäri etsimässä erästä tiettyä paikkaa), ja kaikki sujui hyvin. Pieni asia, jolla kasvattaa itsevarmuutta, mutta merkityksellinen yhtä kaikki! Kyllä kaikki aina järjestyy parhain päin, eikä se eksyminenkään lopulta niin vaarallista ole.


Itse tapahtuma järjestettiin ExCelin suuressa messu- ja konferenssikeskuksessa, joka sijaitsee DLR-radan ja Thamesin varrella itä-Lontoossa, vartin taksimatkan päässä Stratfordista, vanhalla satama-alueella. Olimme varanneet majoituksemme eräästä messukeskuksen ympäristössä sijaitsevista hotelleista, Premier Innistä, ja olimme tyytyväisiä saamaamme palveluun. Sijaintina ExCel on hieman syrjäisä, eikä alueella ole paljoakaan häppeninkiä, mutta ainakin olivat aamusta iltaan kestävät coneilut ihan naapurissa, noin 400 metrin päässä. :D

excel london

Scifi-kokoontumisessa ohjelma koostuu erilaisista mielenkiintoisista luennoista ja esitelmistä, paneelikeskusteluista vaihdellen kirjallisuudesta fanikulttuuriin, elokuviin, musiikkiin ja puvustukseen, sekä erilaisista musiikkiesityksistä, workshopeista, pukukilpailuista ja illan tullen myös hyvistä bileistä. Kaiken tämän lomassa eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset tapaavat toisiaan, hengailevat ja pitävät hauskaa. Monet ovat myös pukeutuneet teeman mukaisesti. Alueella oli myös Fan Village, eli fanikylä, johon oli pystytetty telttoja, baaritiski, leikkinurmi ja jopa kirjasto. Se oli paikan sosiaalinen tila.

excelissa

Ilmapiiri oli kyllä Lonconissa erittäin lämmin ja sosiaalinen, ihmisten kanssa oli todella helppo missä vain vaihtaa muutama sananen ja kysellä, mitä nämä olivat tapahtumassa puuhanneet tai mistä päin he ovat tulleet, ja ihmiset juttelivat erittäin mieluusti kokemuksistaan. Hauskaa oli muuten sekin, että tapahtumassa oli niin valtavan paljon suoraan sanottuna vanhoja ihmisiä, kaikenlaisia harmaapartoja ja steampunk-mummeleita. Ihmisiä, jotka ovat koko ikänsä lukeneet ja katsoneet scifiä ja käyneet coneissa jopa vuosikymmeniä. Muutenkin tapahtumassa oli valtavan kirjava joukko ihmisiä, kaikenikäisiä, kaikenkokoisia, kaikenmuotoisia ja kaikenvärisiä. Tuli hyvin konkreettisesti koettua se, miten yhteiset kiinnostuksenkohteet ylittävät kaikki muut rajat ja tuovat ihmiset yhteen. Ei mikään newsflash tokikaan, mutta aina se on hienoa omakätisesti tuntea jotakin kaunista luissaan ja ytimissään.

fan village loncon1

Myös myyntihalli löytyi, ja ostinpa parikin kirjaa reissuni aikana: Philip K. Dickin Do Androids Dream of Electric Sheepin ja Iain M. Banksin Consider Phelpasin. Banksin piti olla yksi conin kunniavieraista, mutta hän menehtyi alkukesästä sairastamaansa syöpään, ja niinpä tapahtumaa leimasi tietynlainen haikeus. Hänen töistään järjestettiin keskustelupaneeleja, hänelle oli sävelletty biisi ja hänen suosikkiviskeistään järjestettiin maistelutilaisuus.

Keräsin muuten Lonconissa nimikirjoituksia. Sain jonotettua nimmarit journalisti-kirjailija Cory Doctorowilta (tyyppi on muuten älyttömän sympaattinen, söpö ja osasi inasen suomea), Audrey Niffeneggeriltä ja George R. R. Martinilta, jolle sain jotenkin ihmeellisesti jännäykseltäni soperrettua myös tekeväni graduani Game of Thronesista. :D

"Kitos". ;)
rocco

Rocco oli symppis. Ja laiska. :D


Ihmisillä oli aivan upeita asuja, ja jotkut olivat nähneet todella paljon vaivaa. Suosikkejani olivat pienet ja söpöt jawat (kyllä, heitä oli vähintään kaksi), Slenderman ja aivan ilmetty Robb Stark, josta valitettavasti en ehtinyt nappaamaan kuvaa.

Eräs parhaiten mieleen jääneistä jutuista puolestaan oli Worldcon Philharmonic Orchestra, joka soitti tuttuja scifisävelmiä elokuvista ja sarjoista. Soittajat oli koottu paikallisista orkestereista, ja taitavan kapellimestarin johdolla soitetut biisit saivat yleisöltä aivan euforiset suosionosoitukset. Orkesterin oli soitettava vielä ylimääräinen biisi. Matkalla hotellille nukkumaan vaihdoimmekin ylistyksensanoja muiden fanien kanssa. Ei ole livemusiikin voittanutta.

badge kaverit1

Reissumme oli aivan huikean hauska, vaikka on myönnettävä, minulla oli reissussa kyllä myös kova ikävä Ollia. Oivoi, sitä se rakastuminen teettää. :D Mutta olipahan sitä ihanampi palata kotiin. ^^

Mukavaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa kaikille! ^^

torstai 7. elokuuta 2014

Kotona

kotona1

Hei taas, hetki on edellisestä postauksesta vierähtänytkin! Syynä on ollut yksinkertaisesti jälleen yksi muuttohässäkkä: tällä kertaa Ollin kanssa yhteiseen kotiin. Huonekaluja, vaatteita, kitaroita, kattiloita ja kirjaröykkiöitä siirrellessä, tavaroita purkaessa, kaappeja järjestellessä ja vanhaa kämppää puunatessa on ollut pää kertakaikkiaan pehmentyä. Muuttokaljalle on ollut kysyntää. Lopulta olen kuitenkin mielettömän onnellinen. ^^

kotona9

Mutta ei siinä kaikki! Kanssamme kauniiseen kotiin aivan Tampereen keskustassa muuttaa myös kaksi ystäväämme. Elämme siis hieman kuin laajennetussa perheessä, kimppakämpässä, kommuunissa. Tuumailimme ajatusta ensin tahoillamme hieman leikillään, mutta kun kävi ilmi, että kaikille sellainen itse asiassa sopisi ihan oikeana asumisjärjestelynä, päätimme toteuttaa suunnitelmamme ja kokeilla yhteiseloa. Yksi pariskunta ja kaksi sinkkua muutti siis saman katon alle.

kotona11

Nyt jos koskaan on otollinen aika: olemme jo kasvaneet pahimpien draamavaiheiden yli, meillä on keskenämme yhtä paskat läpät, kaikkia yhdistää rakkaus Tamperetta (ja Sohoa) kohtaan, meillä ei ole sikiämisaikeita juuri nyt (jos ikinä onkaan) ja viihdymme kaupungin ytimessä sekä yksin, että yhdessä. Tulevaa ei voi kukaan ennustaa, sen verran olen minäkin pienen elämäni aikana oppinut, mutta pelossa ei kannata elää. Jos jotakin tekee mieli kokeilla, se kannattaa tehdä mahdollisimman pian, ennenkuin on liian myöhäistä. Enemmän sitä vanhana katuu tekemättömiä kuin tehtyjä asioita. True story.

kotona13 kotona17 kotona4 kotona7 kotona2 kotona14 kotona5 siluetti kotona15

Palataan sisustus- ja pyöräilyjuttujen pariin tuota pikaa! Sillä aikaa oikein mukavaa viikonloppua kaikille! ^^

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Noormarkussa

noormarkku17

Kävimme tyttöporukalla viettämässä pitkän viikonlopun ystäväni Nooran kotinurkilla, Noormarkussa, aivan Porin kupeessa. Viikonloppuun kuului paitsi Porissa hengailua, myös päiväreissu Yyteriin hiekkarannalle (meikäläinen ei jännä kyllä ollut koskaan aikaisemmin käynyt mestassa) ja yleistä pörräämistä. Ja tietysti paljon saunomista, porukalla tehtyä ruokaa, kesägrillausta ja lettuja.

Säät suosivat, Noormarkku yllätti kauneudellaan, ja likoilla oli mielettömän hauskaa! Varsinkin joenvartta edetessämme tunsin olevani kuin satumaassa seikkaileva prinsessa. Törmäsimme myös taidemaalari Markku Mäkelän ateljeeseen, joskaan tällä kertaa emme piipahtaneet katsomaan, olisiko taiteilija ollut paikalla. Jos pyöritte joskus Porissa, tehkää ihmeessä reissu Noormarkkuun. Käykää uimarannalla, ihmetelkää koskenrantaa, käykää katsomassa heppoja. ^^

noormarkku6 noormarkku18 noormarkku19 noormarkku20 noormarkku21 noormarkku14 noormarkku10 noormarkku13 noormarkku7 noormarkku25 noormarkku4 noormarkku3 forgetmenot

Ihanaa viikonloppua kaikille! ^^
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...